Lea ja Enoh Moualla on kodit Myyrmäessä ja Norsunluurannikolla
Lea ja Enoh Mouan suhteen kestävyyttä epäiltiin aluksi. Nyt he ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta. Kuva: Sini Pennanen

Lea ja Enoh Mouan suhteen kestävyyttä epäiltiin aluksi. Nyt he ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta. Kuva: Sini Pennanen

Lea ja Enoh Moualla on kodit Myyrmäessä ja Norsunluurannikolla

Pariskunnan yhteinen taival alkoi savolaiselta maantieltä yli 40 vuotta sitten. Heille on ollut tärkeää, että myös lapset ja lapsenlapset voivat tutustua juuriinsa.

Parisuhteessa on kaksi erilaista ihmistä, ja sekös tekee siitä hankalaa. Erityisen hankalaa voi olla kahden kulttuurin perheissä, kun pitää päättää missä asutaan, mitä kieltä puhutaan, miten kasvatetaan lapset... Tai sitten kaikki voi mennä helposti.

– Ei meillä ole ollut mitenkään ihmeellistä. Ihan tavallista vain, sanoo Lea Moua.

Rantasalmelta Helsinkiin muuttanut Lea tapasi tulevan aviomiehensä käydessään vanhempiensa luona kesällä 1974. Enoh Moua oli tullut Hauhon Viitakivi-opistoon opiskelemaan ja saanut tuttavan avulla kesätöitä Rantasalmelta. Maalaiskylässä Enoh erottui joukosta ja ohikulkijat saattoivat hidastaa, kun näkivät hänet heinätöissä.

– Ihmiset saattoivat huutaa että katso, neekeri, Enoh muistelee.

Eräänä päivänä maantiellä tuli vastaan Lea. Se oli menoa.

– Voi kai sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, Lea myöntää.

– Nämä ovat jänniä juttuja. Muistan, että olin joskus lehdestä lukenut ghanalaisesta prinssistä, jolla oli valkoinen vaimo ja ruskeita lapsia. Jokin siinä jutussa kosketti. Olin muutenkin kiinnostunut eri kulttuureista. Jo lukioikäisenä lähdin Ruotsiin kesätöihin.

Myös Enoh oli ajatellut, että puoliso löytyy ehkä muualta kuin Norsunluurannikolta.

– Isäni sanoi, kun olin mennyt naimisiin Lean kanssa, että nyt sinulla on sitten valkoinen vaimo. Olin puhunut siitä jo aiemmin.

Pitkän tähtäimen suunnitelmat auttoivat eteenpäin

Lea ja Enoh Mouan suhde eteni nopeasti, jo syksyllä he asuivat yhteisessä kodissa Helsingissä. Muiden ihmisten piti sulatella asiaa.

– Isäni oli vaikea hyväksyä suhdettamme aluksi. Hänestä oli kiva, että joku piti Enoh´lle seuraa, mutta seurustelu oli vähän liikaa. Äiti taas oli aina ollut hyvin avarakatseinen, Lea kertoo.

– Kun menimme naimisiin, eräs Lean tuttava sanoi, että tämä liitto ei kestä kuin kolme kuukautta, Enoh toteaa.

Yhteisen elämän alussa oli stressitekijöitä. Pari asui pienessä asunnossa Helsingissä, eikä Enoh meinannut aluksi millään saada töitä. Katse oli kuitenkin tulevaisuudessa ja kumpikin luotti siihen, että asiat järjestyvät.

– Varsinkin Enoh on aina tehnyt pitkän tähtäimen suunnitelmia. Hän halusi pian aloittaa säästämisenkin pahan päivän varalle, Lea kertoo.

Myös Helsingissä pari herätti huomiota. Ihmiset saattoivat sanoa jotakin joko ilkeyttään, ajattelemattomuuttaan tai uteliaisuuttaan. Lea yritti olla välittämättä.

– Aloin suhtautua niin, että mietin, että mikä sanojan ongelma on. Miksi hänellä on niin paha olo, että tulee sanomaan jotakin ilkeää ja rasistista tuntemattomalle? Rasismi satuttaa silti aina, kohdistuipa se perheenjäseniin tai muihin.

Juurtuminen on tärkeää

Kun esikoistytär Michaela oli kolmen, Lea Moua sai töitä kehitysyhteistyöhankkeesta Sambiasta.

– Perheemme viihtyi Sambiassa hyvin. Michaela aloitti siellä koulun ja oppi englantia ja bembaa. Ilmasto oli hyvä, Lea kuvailee.

Lea ja Enoh olivat aluksi sopineet vuodesta Sambiassa, mutta lopulta siellä kului viisi vuotta. Sinä aikana syntyi toinen tytär, Elisa.

Sambiassa Lea kertoo miettineensä paljonkin, missä perheen olisi paras asua.

 

Kun menimme naimisiin, eräs Lean tuttava sanoi, että tämä liitto ei kestä kuin kolme kuukautta.

 

– Meidän lapset ovat muutenkin kahden kulttuurin lapsia ja YK-tehtävissä muutetaan muutaman vuoden välein maasta toiseen. Siinä on puolensa, mutta pelkäsin, etteivät he juurru mihinkään. Päätimme palata Suomeen.

Enoh´lle Suomeen paluu ei ollut helppo, mutta hän ajatteli, että Lean ja lasten on parempi asua Suomessa.

Palattuaan Lea ja Enoh ostivat asunnon Myyrmäestä, saman, jossa he asuvat yhä. Silloin kun Enoh´lla ei ollut töitä, hän oli tyttöjen kanssa kotona. Suomessa eikä varsinkaan Afrikassa ei ole kovin tavallista, että vaimo käy töissä ja mies on kotona.

– Ajattelin, että se on minun työni. Jos Lea on töissä, minä voin ihan hyvin huolehtia kodista ja lapsista, Enoh sanoo.

Välillä Lea matkusti töiden vuoksi paljon Afrikassa ja Aasiassa asti.

 

Sambia ja Namibia olivat meille uusia paikkoja, eikä kummankaan kulttuuri päässyt dominoimaan.

 

– Mietin, että voinko ottaa tehtävää vastaan ja mennä, mutta Enoh aina sanoi, että hae vaan ja mene vaan.

Kotona Vantaalla perhettä yhdisti urheilu. Kummatkin tytöt pelasivat koripalloa, Michaelasta tuli myöhemmin jopa koripalloammattilainen, joka pelasi pitkään myös ulkomailla. Enoh taas oli harrastanut Norsunluurannikolla jalkapalloa ja palasi myöhemmin lajin pariin valmentajana.

"Ei-kenenkään-maalla" oli helpointa

Lea Moua näkee, että tytärten identiteetin kannalta oli tärkeää, että he viettivät paljon aikaa isänsä kanssa. Joskus Enoh´n oli helpompi tietää, miltä tytöistä tuntuu.

– Jos joku sanoi jotain ikävää pihalla ja tyttö tuli itkien kotiin, sanoin, että mene takaisin ulos. Olette rakkaita ja yhtä hyviä kuin muut, Enoh kertoo.

Vuonna 2000 perhe lähti uudestaan ulkomaille Lean töiden perässä, kahdeksi vuodeksi Namibiaan. Elisa lähti mukaan.

– Siellä elettiin itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja oli vähän hankalampaa. Valkoisiin suhtauduttiin vähän epäillen, piti todella tehdä töitä ottaakseen paikkansa, Lea kuvailee.

Ulkomailla vietettyjä vuosia Lea Moua luonnehtii silti helpoiksi.

– Sambia ja Namibia olivat meille uusia paikkoja, eikä kummankaan kulttuuri päässyt dominoimaan. Siellä oli ikään kuin vain meidän perhe, ei niin paljon ulkoisia vaikutteita. Naapurustossa oli monta kansalaisuutta. Emme olleet mitenkään erilaisia.

Suomalaista arkea Norsunluurannikon mausteilla

Suomalais-norsunluurannikkolaisessa perheessä on aina eletty hyvin suomalaisittain. Enoh´n tausta on näkynyt ruokapöydässä, mutta esimerkiksi kotikielenä on aina ollut vain suomi. Lea ja Enoh eivät muista, että kulttuurierojen vuoksi olisi pitänyt erityisesti neuvotella saati riidellä. Yksi konkreettinen asia tulee sentään mieleen.

– Siitä me puhuttiin, että miten lapset kastetaan. Enoh on katolilainen ja papin poika, mutta hän oli sitä mieltä, että tytär voidaan kastaa luterilaiseen kirkkoon. Niin sitten tehtiin, Lea kertoo.

Kummallekin on ollut tärkeää, että tyttäret ja nyt myös kolme lastenlasta oppivat, missä osa heidän juuristaan on. Lealla ja Enoh´lla on Norsunluurannikolla talo, jossa he ovat käyneet noin 3–5 vuoden välein. Tyttäret ovat olleet monesti mukana, tulevaisuudessa sinne lähtevät ehkä myös lastenlapset.

Nyt Lea ja Enoh Moua viettävät rauhallisia eläkepäiviä Myyrmäessä. Piirit ovat vähän pienentyneet parin viime vuoden aikana Enoh´n sairastelun takia. Suurimmat seikkailut on nyt seikkailtu, mutta lomareissuja tehdään yhä.

– Haluaisin käydä Vietnamissa, Enoh haaveilee.

Lea jo selvästi vähän toppuuttelee.

– Vanhemmiten miettii enemmän turvallisuusasioita ja esimerkiksi sitä, millaiset terveyspalvelut on lähellä. Kotona on niin helppo olla. Mutta aina pitää tietysti olla jotakin, mitä odottaa.

Lue lisää:

Väitellään: Kahden kulttuurin liitto ei kestä, Jaana Anglé!

Jaa tämä artikkeli: