Lepää rauhassa, Vinski
Meidän perheessä vuosi alkoi koiran kuolemalla. Koiravanhuksen sydämen sammutti eläinlääkäri.
Elävän olennon elämästä päättäminen on yllättävän kova juttu. Ainakin minulle. Kääntelin ja vääntelin asiaa mielessäni viikkotolkulla. Keskustelin läheisten ja tuttujen kanssa. Huomasin, että tarkkailin koiraa lakkaamatta. Etsin todisteita puolesta ja vastaan, vaikka vanhenemisen ja raihnaisuuden merkit olivat selvät. Vanhus itse oli kai jo luovuttanut ennen minua.
Elämme lemmikkeinemme maailmassa, jossa tuo kuuluisa ”luonto” ei armahda eläimiä kuten ennen. Kaupunkikoiraa ei peto niin vain vie. Vielä maalla pihan vahti lopetettiin navetan takana, jos elikko ontui ja isännästä siltä tuntui. Asia hoidettiin pirtissä roikkuvalla haulikolla.
Tämän päivän perus-Tessu on tottunut lämpimään ja kuivaan petiin, säännöllisiin ruoka-aikoihin ja ajoittain antibiootteihin. Lemmikin elämän lopettamisesta on tullut medikalisoitu tapahtuma.
Kun sitten päätös oli vihdoin tehty, oli edessä totinen paikka. Kaikki viimeiseen hetkeen viittaavat ajatukset oli torjuttava, jotta pääsi porraskäytävästä pihalle parkumatta. Eläinlääkäri kertoi asiallisesti mikä koiran ennuste oli. Ei toivoa.
Itse hengenlähtö oli tyyni, jos tällaista ilmaisua sopii eläimen yhteydessä käyttää. Lähtiessä vastaanottovirkailija kuittasi pankkikorttimaksun ja sanoi ottavansa osaa suruuni. Kotiin oli apea tulla. Kädessä tyhjä hihna.
Kummallista tämä nykyihmisen elo, vollottaa nyt koiran takia. Olisihan sitä maailmassa suurempaakin suremista. Tärkeämpää. Mutta ihmisen sydän on pieni. Sinne mahtuu parhaiten se, mikä on lähellä. Arjessa, kotona, joka päivä.
Sitä paitsi, eihän sitä vain sitä koiraparkaa sure. Yhteiset menneet vuodet tuhkataan samassa uunissa karvanaaman kanssa. Oma kuolevaisuus kai siinä lopulta kauhistuttaa.
Vanhuksen paras kaveri, toinen karvanaama odotti kotona vaisuna ja hämmentyneenä. Hiljaista on ollut. Paitsi silloin, kun leski on yksin kotona ja ulisee. Mitenkähän sitä sanansa asettelisi porraskäytävässä naapurille, että koettakaa nyt ymmärtää, suruaika se on koirallakin.
Jaa tämä artikkeli: