Liian riippuvainen
Paula Hohti löysi syyn ahdistukselle ja ihmissuhdeongelmille.
Paula Hohti, 45, työskentelee Kööpenhaminan yliopistossa taidehistorian tutkijana. Hänellä on koti sekä Tanskassa että Suomessa. Neljä ja puoli vuotta sitten hän lähti opiskelemaan Tommy Hellstenin perustamaan Ihminen tavattavissa -koulutukseen.
– Opiskelin mentoriksi eli terapeutin kaltaiseksi henkilöksi. Tein lopputyöni läheisriippuvuudesta. Minulla on siitä myös hyvin vahvasti omakohtaista kokemusta.
Hylkäämisen pelko
19-vuotiaana Paula Hohti tapasi miehen, johon rakastui. Rakkauden tunteet heräsivät varsinkin silloin, kun hän pääsi tekemään miehen onnelliseksi.
– Koin, että olen vastuussa kumppanini onnellisuudesta. Suunnittelin paljon elämäämme, että se pysyisi hallinnassa ja tein kaikkea toisen puolestakin.
Paula pelkäsi jäädä yksin kotiin, sillä hän koki sen hylkäämisenä. Hän tulkitsi riitoja ja miehen tekoja niin, että poissaolollaan mies halusi lopettaa koko suhteen.
– Minua ahdisti hirveästi, jos mies lähti vaikka bänditreenien jälkeen kavereiden kanssa jonnekin eikä pyytänyt minua mukaan.
Tytär syntyi, kun Paula oli 24-vuotias. Samalla parisuhdeahdistus katosi.
– Siirsin läheisriippuvuuteni lapseen. Tajuan sen nyt, kun ajattelen sitä näin jälkeenpäin, mutta en tajunnut silloin, kun se tapahtui.
– Kun siirsin riippuvuuden lapseen, minulla oli turvallisempi olo, koska lapsi ei ainakaan pystynyt lähtemään mihinkään.
Parisuhde päättyi vuoden kuluttua lapsen syntymästä. Mies lähti. Paula syytti erosta miestä.
– Nyt näen oman osuuteni eroon. Minä omin lapsen niin, että mies jäi kokonaan ulkopuolelle. Näen myös sen, kuinka omalla käyttäytymiselläni tukahdutin suhdetta.
Äiti ja uranainen
Paula jäi lapsen kanssa kahden, eikä mielestään tarvinnutkaan ketään. Hän pärjäisi kyllä. Kontrolloimisen tarve oli voimakas.
– Olin hyvin vahvasti yksinhuoltaja ja kaiken piti olla minun hallinnassani – myös toisen ihmisen.
Paula yritti olla täydellinen äiti ja keskittyi vain siihen. Hän jätti itsensä huomiotta. Kaikki tarpeet ja tunteet liittyivät lapseen.
– Olin myös hirveä suorittaja. Lähdin opiskelemaan yliopistoon ja samaan aikaan aloin tehdä töitä. Sillä tavalla suojasin itseäni niiltä vaikeilta tunteilta, joita sisälläni oli. Minun elämäni oli sitä, että olin äiti, opiskelin ja tein ihan hirveästi töitä.
Ystäviä Paulalla kuitenkin oli, ja pari uutta parisuhdeyritystä. Ne eivät kantaneet kovin pitkälle.
– Oli hirveän raskasta olla koko ajan yksin vastuussa kaikesta, mutta parisuhteilla ei ollut mitään mahdollisuutta toimia, koska olin sijoittanut lapsen ja äitiyden ykkösasiaksi, enkä antanut kenenkään tulla siihen kuvioon.
Jos kumppani yritti vähänkin kritisoida, auttaa tai kyseenalaistaa Paulan valintoja, hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.
– Sen sijaan, että olisin kutsunut kumppanin elämääni ja olisimme olleet siinä tasavertaisia ja huolehtineet yhdessä perheestä, minä asetin itseni ja tyttäreni erilleen, eikä kumppanini saanut puuttua mihinkään.
– Minusta tuli valevahva uranainen ja yksinhuoltaja, oikea sankariäiti.
Uranaisen ja sankariäidin asenne kutsui luokseen miehiä, jotka viehättyvät naisesta, joka ei tarvitse mitään eikä ketään. Mutta siitä seurasi ristiriita, koska todellisuudessahan Paula tarvitsi toista ihmistä. Häntä ahdisti, eikä hän elänyt sellaista elämää kuin olisi halunnut, mutta ei tiennyt, mitä tehdä.
– Olen ollut kaikissa parisuhteissani vaikeuksissa. Nyt olen tiedostanut olevani riippuvainen ja kärsiväni hylkäämisen pelosta. Aiemmin en tiennyt läheisriippuvuudestani, mutta se tuhosi tosi paljon sitä hyvää, mitä parisuhteissa oli.
Omat tarpeet hukassa
Läheisriippuvaiseksi ei kasveta vain alkoholisti- tai mielenterveysongelmaperheissä. Usein vanhempien voimavarat eivät riitä vastaamaan kaikkiin lapsen emotionaalisiin tarpeisiin niin sanotuissa normaaleissakaan perheissä. Paula on pohtinut oman läheisriippuvuutensa syitä sekä mentorikoulutuksessa että psykoterapiassa. Läheisriippuvuus on hänen mukaansa varsinkin hyvin herkkien ihmisten ongelma.
– Muistan lapsuudestani iltoja ennen nukkumaan menoa, kun minua pelotti ihan hirveästi. Meidän piti mennä tosi aikaisin, jo kuuden–seitsemän maissa, sänkyyn. Koin sen hylkäämisenä, vaikka minua ei oikeasti hylätty.
Paula muistaa myös tilanteita, joissa hän lapsena aiheutti hässäkkää vaatimalla tai raivoamalla.
– Ristiriitatilanteissa vanhemmillani ei aina ollut välineitä käsitellä tunteitani. Jos tunteet torjutaan, lapsi tuntee jäävänsä yksin selviytymään vaikeasta tilanteesta.
Läheisriippuvuus-termi on niputtanut Paulan omassa elämässään tunnistamat ongelmat ja antanut välineen oman itsen kanssa työskentelyyn.
– Läheisriippuvaiselle on tyypillistä se, ettei hän osaa tuoda suhteessa esille omia todellisia tarpeitaan ja tunteitaan. Pidemmän päälle suhde alkaa sitten voida huonosti ja siihen tulee valtapelejä.
– Kaikki strategiat, jotka läheisriippuvainen on elämänsä aikana kehittänyt suojatakseen itseään, tulevat mukaan parisuhteeseen, ellei läheisriippuvainen ala käsitellä riippuvuuttaan.
Suojautumiskeinot murtuvat
Tyttären murrosikä oli Paulalle rankkaa aikaa. Lapsi yritti itsenäistyä, mutta äiti ei antanut siihen tilaa. Murrosikä meni ohi, ja Paula oli edelleen lapsessa liian kiinni. Ystävätkään eivät enää jaksaneet ainaista tilitystä tyttärestä. Paula ei koskaan puhunut itsestään.
– Psykoterapiassa käynti oli minulle ratkaisevaa, sillä siellä aloin oikeasti ymmärtää, että minä tarvitsin tytärtä siihen, ettei minun olisi tarvinnut kokea omia pelkojani.
– Sehän on hirveän hyvä suojautumiskeino, kun keskittyy koko ajan toiseen ihmiseen. Ei tarvitse miettiä omia asioita.
Paulan ja tyttären suhteessa on paljon hyvää, mutta kolhuiltakaan ei ole voitu välttyä.
– Olen ollut liian kontrolloiva äiti ja olen jopa jollain tapaa luonut tyttärelle ongelmia, koska olen tarvinnut hänet niin lähelle. Tiedostin ja tunnistin sen, mutta en pystynyt tekemään asialle mitään.
Terapeutti kysyi Paulalta viime joulun kieppeillä, että milloin hän tekisi asialle jotakin. Paulan teki mieli vastata, että odotetaan vielä vuosi.
Mutta sitten Paula tajusi, että hän oli käynyt terapiassa jo lähes viisi vuotta, eikä hän haluaisi käydä siellä loppuelämäänsä.
– Aloin laittaa tyttärelle rajoja, jotka tuntuivat aluksi ihan tyhmille ja teennäisille. Sovimme, että tapaamme vain kaksi kertaa viikossa tiistaisin ja sunnuntaisin. Tytärkin sanoi, että ne ovat ihan tyhmät säännöt. Mutta se oli ainoa tapa, jolla pystyin aloittamaan irtaantumisen.
Irtaantuminen oli Paulalle niin raskasta, että hänen on vaikea kuvailla sitä sanoin.
– Tajusin, että yksinäisyyden ja tyhjyyden kuilu oli juuri se, jota olin koko elämäni yrittänyt välttää kaikilla eri keinoilla: miessuhteilla, tyttäreen liimautumisella, opiskeluilla, suorittamisilla ja titteleillä.
Paula ja tytär keskustelivat kuitenkin koko ajan, vaikka se oli vaikeaa.
– Meidän välimme eivät menneet poikki, vaan jatkoimme rajojen etsimistä ja kävimme kumpikin omassa terapiassa.
Helpottava hyväksyminen
Paulan 22-vuotias tytär on tyytyväinen äidin irtiottoon. Hän on löytänyt itsenäisyyden ja on helpottunut, ettei tarvitse koko ajan roikkua äidissä.
Paula pyysi tytärtään kirjoittamaan siitä, miltä on tuntunut olla läheisriippuvaisen äidin tytär.
– Tytär antoi kirjoittamansa lapun minulle. Se oli aika kauheaa luettavaa: ”Itsetunto laskee, kun tuntuu, että äiti koko ajan arvostelee, eikä koskaan pääse kokemaan itsenäisyyttä, vaan on koko ajan tosi avuton olo.”
Kirjelappusen lukeminen oli Paulalle silmiä avaava hetki. Hän tajusi, kuinka paljon vahinkoa hän tekee, jos hän ei kannusta tytärtään pärjäämään elämässä ihan itse.
– En ole antanut tyttäreni kokea tarpeeksi pettymyksiä, vaan olen koko ajan yrittänyt suojella häntä kaikelta pahalta. Siinä olen tietysti tehnyt hänelle tiedostamattani karhunpalveluksen.
Irtaantumisprosessia käydään vielä, mutta Paula kokee jo nyt saaneensa uuden elämän. Hän on käynyt ystävien kanssa Kreikassa ja alkanut seurustella.
– On ollut suuri helpotus tajuta, miten läheisriippuvuus on vaikuttanut elämässäni. Olen myös alkanut nähdä suhteen tyttäreeni eri tavalla kuin ennen. Nyt näen sen jatkumona.
Läheisriippuvuus on suojautumiskeino
- Läheisriippuvuus on lapsuudessa opittu suojautumis- ja puolustautumiskeino, jonka avulla ihminen pyrkii välttämään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen.
- Läheisriippuvaisella on tunne-elämän ja läheisyyden ongelmia. Hän kohdistaa huomionsa korostuneesti muihin, heidän ongelmiinsa ja tarpeisiinsa sekä etsii elämää ja merkitystä itsensä ulkopuolelta.
- Läheisriippuvaisen henkilön lapsuudesta puuttuu lapsen tarvitsema hyväksyntä ja rakkaus sekä kokemus siitä, että hän on omana itsenään erityinen ja tärkeä.
-
Läheisriippuvaista auttaa terveen itsekkyyden löytäminen esimerkiksi terapian avulla sekä huomion siirtäminen toisista omaan elämään ja omiin asioihin tunnistamalla, myöntämällä ja hyväksymällä oma läheisriippuvuus.
Ben Malinen: Taakkana läheisriippuvuus. Kenen elämää elät? Kirjapaja 2014.
Jaa tämä artikkeli: