Lääkäri ja kirjailija Katri Lipson haaveili lapsena viidakkotohtorin ammatista.
Liike joka jatkuu
Neuvostoliittolaisen pojan unelma jätti Katri Lipsoniin jäljen, joka vaikuttaa yhä.
Se oli aivan arkinen tapahtuma, jolla oli kauaskantoiset seuraukset. Upsalan yliopistossa lääkäriksi opiskeleva Katri Lipson oli äitinsä luona lomalla ja katsoi televisiosta dokumenttia neuvostoliittolaisista nuorista ja heidän haaveistaan. Dokumentti ei unohtunut.
Lipson oli lapsesta asti haaveillut kirjailijan ja viidakkotohtorin ammateista. Jälkimmäiseen haaveeseen vaikuttivat lapsena televisiossa nähdyt kuvat nälkää näkevistä Afrikan lapsista ja halu auttaa.
Kirjailijaksi Lipson halusi vähintään yhtä paljon kuin lääkäriksi, mutta kuilu maailmankirjallisuuden huippunimien ja nuoren lääkäriopiskelijan välillä tuntui valtavalta. Kaikki hyvät kirjat oli jo kirjoitettu. Mitä sanottavaa hänellä olisi?
– Ajattelin, että jos en saisi kirjoitetuksi julkaisukynnystä ylittävää romaania, minusta ei tulisikaan sitä ihmistä, joka koin olevani, Lipson sanoo.
– Ihmisen äärimmäinen toive on tulla omaksi itsekseen.
Dokumentin neuvostoliittolainen poika tahtoi lääkäriksi. Hän oli tavannut sairaalan käytävällä sängyssä makaavan, kovista kivuista kärsivän vanhan naisen. Nainen luuli poikaa lääkäriksi ja pyysi tältä apua. Poika päätti opiskella lääkäriksi, jotta voisi auttaa.
Myöhemmin kuvausryhmä palasi nuorten luokse kysymään, oliko heidän toiveistaan tullut totta. Pojan kotioven avasi äiti, joka kertoi tämän kuolleen.
– Silloin tajusin, miten etuoikeutettu olin, kun sain opiskella unelmieni ammattiin.
Myöhemmin Lipson oli harjoittelijana sisätautiklinikalla Tsěkkoslovakiassa. Eräänä iltana hän alkoi kirjoittaa asuntolassa ”kouristuksenomaisesti”. Kohta vihkon sivuille alkoi syntyä tarinaa dokumentin pojasta. Lipsonin esikoiskirja oli saanut alkunsa. Kesti vielä lähes kaksikymmentä vuotta ennen kuin Kosmonautti ilmestyi vuonna 2008. Lipson sai esikoiskirjapalkinnon, ja teos oli Finlandia-palkintoehdokkaana.
– Olen oppinut, että tietyt asiat tapahtuvat aikanaan ja voivat edetä silloinkin, kun ne ovat pöydällä lepäämässä. Tämän ymmärtäminen on ollut välttämätöntä, tietynlaista antautumista.
Lipsonin lapsuudenhaaveista tuli totta. Viidakkotohtoriksi hän pääsi vuonna 1996. Hän ajeli kuuden viikon ajan jeepillä kenialaisissa kylissä auttamassa ihmisiä. Nykyisessä työssään Lipson ohjaa työterveyslääkäreiksi erikoistuvia lääkäreitä.
Parhaillaan Lipson on kirjoitusvapaalla ja työskentelee kolmannen romaaninsa parissa. Se vaatii lukemista ja ajattelemista. Monesti Lipson saattaa vain istua Martinlaaksossa sijaitsevan kotinsa sohvalla, tuijottaa seinää ja miettiä asioita.
– Ihminen tarvitsee aikaa ajatella. Se unohtuu nykyään helposti, hän sanoo.
Neuvostoliittolaisista nuorista kertovan dokumentin katsominen opetti Lipsonille elämästä. Se kertoi, että nuorilla on haaveita ja että ne saattavat murskautua. Se opetti myös, että silloinkin, kun asiat murskautuvat ja luhistuvat, tilanteessa on aina jonkin uuden siemen.
Jaa tämä artikkeli: