Liikkeessä

Herätysliikkeissä kysellään, onko niille tilaa kirkossa.

• 01.06.2011 09:20
• tekstit Kaisa Halonen
• Katja Lösönen piirrokset Matti Pikkujämsä

Suomessa on oma kirkollinen erikoisuutensa, jollaista ei löydy muualta: joukko luterilaisen valtakirkon sisällä toimivia herätysliikkeitä. Niiden näkemykset eivät aina osu yksiin kirkossa tehtyjen päätösten kanssa, sillä liikkeiden jäsenet ovat usein muita kirkon jäseniä uskonnollisesti aktiivisempia ja katsomuksiltaan vanhoillisempia.

Vanhimpien liikkeiden eli rukoilevaisuuden ja herännäisyyden juuret ovat 1700-luvulla. Tuorein tapaus, 1990-luvulla syntynyt Nokia Missio, oli opillisesti niin eri linjoilla kirkon kanssa, että se irtautui omaksi kirkokseen.

Suurin herätysliikkeistä on vanhoillislestadiolaisuus, johon kuuluu noin 100 000 suomalaista. Se on liikkeistä myös laajimmalle levinnyt. Esimerkiksi vuonna 2007 sillä oli toimintaa kahdessa kolmesta luterilaisesta seurakunnasta.

Suuri vaikutus

Herätysliikkeet eivät suinkaan ole mitään pienen joukon perinneharrastusta, sillä joka kymmenes suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen ja toinen kymmenesosa on saanut niistä hengellisiä vaikutteita. Aktiivisesti kirkon toiminnassa mukana olevista puolet on herätysliikkeiden jäseniä.

— Herätysliikkeillä on siis suuri vaikutus luterilaisessa kirkossa. Usein aktiivinen herätysliikeväki valikoituu vastuunkantajiksi seurakuntien luottamustehtäviin. Myös seurakuntien henkilöstössä on paljon herätysliiketaustaisia ihmisiä, yli 40 prosenttia työntekijöistä on mukana jossakin herätysliikkeessä, kertoo teologian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Hanna Salomäki, jonka tutkimus Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen ilmestyi viime vuoden lopulla.

Salomäki huomauttaa, että yhdeksän kymmenestä paikallisseurakunnasta kokee yhteistyön herätysliikkeiden kanssa toimivan hyvin. Esimerkiksi naispappeuteen liittyvät ristiriitatilanteet ovat harvinaisempia kuin niiden saaman julkisuuden perusteella voisi ajatella.

— Totta kai julkisuudessa korostuvat vastakkainasettelut ja konfliktit. Esimerkiksi Nokia Missio oli näkyvästi esillä silloin, kun Markku Koiviston ja Tampereen tuomiokapitulin välisiä kiistoja ratkottiin. Nyt Nokia Missio on oma kirkkonsa, eikä sitä juuri näy julkisuudessa, vaikka sen toiminta ei ole merkittävästi muuttunut. Riita kirkon kanssa teki siitä medialle mielenkiintoisen.

Jännitteet kuuluvat kuvaan

Hanna Salomäki toteaa, että herätysliikkeiden ja kirkon suhde elää. Liikkeillä on tietty elinkaari, jonka eri vaiheissa painottuvat eri asiat. Alkuvaiheessa liikkeet ovat eräänlaisia protestiliikkeitä, joille on ominaista konflikti kirkon virallisen järjestyksen kanssa. Aikaa myöten liikkeet löytävät jonkinlaisen tasapainon suhteessaan kirkkoon — tai erkaantuvat omiksi uskontokunnikseen.

— Tulee pisteitä, jolloin vakiintuneissakin liikkeissä arvioidaan uudelleen, mikä niiden suhde kirkkoon on. Viime vuosina on alettu molemmin puolin kysellä, minkä verran kirkko sallii liikkeille vapautta. Osassa herätysliikkeitä esimerkiksi kysymys homoseksuaalisuudesta on nähty laajempana kuin vain moraalia koskevana. Heille siinä on kyse myös Raamatun arvovallasta ja roolista kirkossa, Salomäki sanoo.

— Monissa herätysliikkeissä mietitään nyt, onko joku selvä raja, jonka jälkeen yhteistyötä ei voi jatkaa. Ei enää ole mitenkään itsestään selvää, että herätysliikkeet pysyvät kirkossa. Jos kirkko esimerkiksi alkaisi siunata samaa sukupuolta olevien parisuhteita, se toimisi selkeästi sitä vastaan, mitä monissa herätysliikkeissä pidetään oikeana.

Rajoja on etsitty molemminpuolin. Viime aikoina monissa seurakunnissa on vaadittu esimerkiksi kolehtikohteiden ja lähetysmäärärahojen ottamista harkintaan. Tulisiko edelleen tukea liikkeitä, jotka eivät hyväksy esimerkiksi naispappeutta? Entä saavatko herätysliikkeet opettaa, että homoseksuaalisuus on syntiä? Salomäki arvioi, että keskustelu on kiristänyt jo ennestään jännittynyttä asetelmaa.

— Kirkolliskokouksen ratkaisu parisuhderukouksesta oli ehkä laiha kompromissi, joka ei ratkaise todellista ongelmaa. Nyt kummallakin ryhmällä on mahdollisuus jatkaa omaa opetustaan. Riidat siirtyvät seurakuntatasolle: rukoillaanko meillä vai ei?

Liberaalit ja konservatiivit

Kirkon jakautumisesta kahtia on viime vuosina puhuttu paljon. Ilmiö näkyy esimerkiksi nettikeskusteluissa, mutta myös viimeaikaiset tutkimustulokset viittaavat samaan. Hanna Salomäki tiivistää sen näin: erot liberaaleiksi ja konservatiiveiksi itsensä määrittelevien kirkon jäsenten välillä ovat selviä.

Monien sitoutuneiden seurakuntalaisten kannat ovat toisenlaisia kuin kirkon päättäjien kannat. Mitä aktiivisempi seurakuntalainen on kyseessä, sitä todennäköisemmin hänen näkemyksensä homoseksuaalisuudesta tai naispappeudesta on kirkon perinteisen kannan mukainen — siis kielteinen.

Suurin osa kirkon jäsenistä on kuitenkin uskonnollisesti passiivisia. Lähes puolet osallistuu toimintaan harvemmin kuin kerran vuodessa. Salomäki arvioi, että viimeaikaisissa eroaalloissa lähtijöitä ovat olleet enimmäkseen sellaiset, joille kirkko on etäinen. Jos kirkon virallisen linjan ja herätysliikkeiden välit kiristyvät, kirkosta saattaa lähteä myös aktiivista herätysliikeväkeä.

— Moni miettii, onko hän kirkossa vain välttämätön paha, joka kelpaa veronmaksajaksi mutta on muuten ei-toivottu. Nuoremmilla sukupolvilla kynnys lähteä kirkosta voi olla paljon matalampi kuin vanhemmilla. He kyselevät, miksi he oikein ovat jäseniä ja mitä he siitä saavat. Ja jos kirkon opetus ei vastaa omaa ajattelua, voisiko rahansa käyttää johonkin muuhun?

Hajanainen herännäisyys

Hanna Salomäki haastatteli tutkimustaan varten herätysliikkeiden kesäjuhlille osallistuneita vuosina 2007 ja 2008. Mukana oli yhdeksän eri liikettä, ja kyselyyn vastasi lähes 4000 kesäjuhlakävijää. Kyselyn perusteella herätysliikkeiden vankin tukijoukko on Väli-Suomessa, erityisesti Pohjanmaalla ja Savossa.

Enemmistö herätysliikkeiden kannattajista on naisia. Iältään aktiivien enemmistö on yli 50-vuotiaita. Vanha mielikuva herätysliikkeistä oppimattoman kansan liikkeinä ei Salomäen mukaan enää pidä paikkaansa, sillä liikkeiden piirissä on paljon korkeakoulututkinnon suorittaneita.

Herätysliikkeiden väliltä löytyy Salomäen mukaan selviä eroja. Yhtenäisin ja näkemyksiltään yksimielisin liike on vanhoillislestadiolaisuus. Valtaosa vanhoillislestadiolaisista osallistui liikkeensä toimintaan viikoittain. Sen sijaan Raamattua he lukivat selvästi vähemmän kuin muihin liikkeisiin kuuluvat. Liikkeen jäsenten moraalikäsitykset olivat hyvin samankaltaisia — ja poikkesivat selvästi keskivertosuomalaisten näkemyksistä.

Toista ääripäätä herätysliikkeistä edustaa herännäisyys, jossa harvat osallistuvat liikkeen toimintaan aktiivisesti. Monet käyvät tilaisuuksissa vain kerran vuodessa tai sitäkin harvemmin. Uskonnollisilta ja moraalisilta käsityksiltään körtit ovat hajanaista joukkoa: mukana on sekä hyvin perinteisiä että vapaamielisiä kantoja.

Herännäisyys eroaa muista herätysliikkeistä siinäkin, että siitä tuli 1900-luvulla eräänlainen kirkon ”virallinen herätysliike”. Sen parista on tullut enemmän kirkon työntekijöitä ja johtohenkilöitä kuin mistään muusta liikkeestä. Kirkkoa vuosikymmeniä repineessä naispappeuskiistassa herännäisyys on ollut valtakirkon linjoilla, ja viimeaikaisessa homokeskustelussa monet sen edustajat ovat julkisuudessa asettuneet eri kannalle kuin muut herätysliikkeet.

Kodin perintöä

Yksi syy herätysliikkeiden elinvoimaisuuteen on Hanna Salomäen mukaan niiden yhteisöllisyys. Koska liikkeillä on niukasti työntekijöitä, ne myös tarjoavat enemmän mahdollisuuksia vapaaehtoisuuteen kuin seurakunnat, jotka usein ovat työntekijäkeskeisiä.

— Koska kirkko on iso instituutio, sen päätöksenteko on melko hidasta. Liikkeet pystyvät joustavammin reagoimaan erilaisiin tarpeisiin ja kehittämään toimintaansa.

Salomäki huomauttaa, että miehet ovat selvästi aktiivisempia herätysliikkeiden toiminnassa kuin seurakuntatoiminnassa. Myös rippikouluiän ohittaneet nuoret tuntuvat löytäneen paikkansa paremmin niistä kuin perusseurakunnista. Yksi syy siihen on, että esimerkiksi viidennen herätysliikkeen järjestöt ja Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys hyödyntävät toiminnassaan taitavasti nuorisokulttuurin elementtejä. Toisaalta lestadiolaisuudessa nuorisokulttuuri ei ole lyönyt läpi, mutta sitoutuneita nuoria on paljon.

— Lestadiolaisuudessa näkyy selvästi uskonnollisen kasvatuksen merkitys. Lapsuudenkodilla on tutkitusti suuri vaikutus ihmisen myöhempään uskonnollisuuteen. Monet herätysliikkeet ovat perheiden ja sukujen uskonnollisuutta. Lapset ovat liikkeiden toiminnassa mukana, ja uskontoa eletään arjessa, Salomäki sanoo.

Hengellisille kesäjuhlille osallistuminen on Salomäen mukaan monille perinteensiirtoa. Vanhemmat välittävät lapsilleen oman lapsuutensa ja sukunsa mielenmaisemaa. Elämyksellisyys, oman liikkeen kulttuuri, musiikki ja virret ovat juhlien osallistujille tärkeitä. Tärkeää on myös tuttujen ja sukulaisten tapaaminen.

— Ja totta kai juhlille tullaan hengellisten tarpeiden vuoksi. Ihmissuhteiden lisäksi juhlilla hoidetaan myös jumalasuhdetta.