Liittyykö terveysintoilu tai himoliikunta kuolemanpelkoon?
Myös terveysintoilun ja himoliikkumisen taustalla voi olla jonkinasteista kuolemanpelkoa ja pyrkimystä elämänhallintaan. Kuva: Jarkko Peltoluhta

Myös terveysintoilun ja himoliikkumisen taustalla voi olla jonkinasteista kuolemanpelkoa ja pyrkimystä elämänhallintaan. Kuva: Jarkko Peltoluhta

Liittyykö terveysintoilu tai himoliikunta kuolemanpelkoon?

Kuolema on lopulta mysteeri. Siksi sen pelkääminen on inhimillistä. Pelkoa voi kuitenkin lievittää.

Helsinkiläisen Lenin äiti kuoli kotonaan nopeasti edenneeseen haimasyöpään maaliskuun alussa. Vaikka kuolema oli odotettavissa, hetki oli silti yllättävä, dramaattinenkin.

– Siskoni kanssa silitimme ja pidimme äitiä kädestä. Lempivirsien laulaminen rauhoitti häntä selvästi. Ensin kuului muutama huokaus, sitten hengitys tasaantui ja lopulta hiljeni. Kuolemassa ja syntymässä on jotain samaa, jotain pyhää, Leni pohtii.

Lenin isä kuoli sairaalassa vain vajaa vuosi aiemmin. Saattohoito meni pieleen. Isän kuolema oli niin yksinäinen ja rujo tapahtuma, että sisarukset päättivät saattaa äitinsä kotona. Kotihoidon ja kotisairaalan turvin se onnistui hyvin.

– Vaikka jonkinlaista kuolinkamppailuakin oli aistittavissa, kuolema oli hyvä ja inhimillinen.

Äiti oli vain viimeisen viikon vuodepotilas. Tajunta hävisi kaksi päivää ennen kuolemaa. Kuollessaan äiti näytti siltä, että sielu on jo muualla, että siinä on vain kuoret.
 

Perinteisesti on ajateltu, että Jumala antaa häntä pelkäävälle jo tässä ajassa hyvän elämän, kun taas Jumalan kieltäjälle jo tämä elämä on koettelemus."
– Töölön seurakunnan kirkkoherra Auvo Naukkarinen
 

Leni ymmärtää hyvin, etteivät kaikki omaiset pysty olemaan läsnä läheisen kuoleman hetkellä.

– Suru voi olla niin musertava, että on vaikea mennä katsomaan.

Lenin surutyö alkoi jo neljä vuotta sitten, kun hänen äidillään todettiin Alzheimerin tauti. Silloin kuolema oli paljon äidinkin ajatuksissa.

– Äiti totesi, että onhan tämä kauheaa, kun ei muista, onko syönyt tai mitä on tunti sitten tehnyt.

Kärsivällisyyttä koeteltiin puolin ja toisin.

Leni uskoo, että tietoisuus ja ymmärrys lisääntyvät kuoleman jälkeen.

– Ihmisyys täydentyy, missä olomuodossa jatkammekin.
 

"Elämä ei aina ole oikeudenmukaista"

Kristinuskon mukaan ihminen jatkaa kuoleman jälkeen elämäänsä iankaikkisuudessa. Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä askarruttavat meitä. Kuolemassa tämä elämä päättyy ja elintoiminnot pysähtyvät, mutta kukaan ei lopulta voi tietää, mitä kuolevalle tapahtuu.

– Kuolemanjälkeisen elämän miettiminen on liitettävä kysymykseen Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Perinteisesti on ajateltu, että Jumala antaa häntä pelkäävälle jo tässä ajassa hyvän elämän, kun taas Jumalan kieltäjälle jo tämä elämä on koettelemus, sanoo Töölön seurakunnan kirkkoherra Auvo Naukkarinen.

Vanhan testamentin vanhin saddukealainen opetus oli, että Jumala oli antanut ihmiselle vain tämän elämän päivät. Uusi testamentti opettaa toisin.
 

Kuolemassa ja syntymässä on jotain samaa, jotain pyhää."
 Helsinkiläinen Leni
 

Naukkarinen huomauttaa, että elämä ei aina ole oikeudenmukaista. Paha ei saa aina palkkaansa eikä hyvää palkita. Jeesuksen vertauksessa Lasarus eli sairaana kerjäläisenä ja oli liian heikko ajaakseen edes kulkukoiria luotaan. Rikas mies taas eli yltäkylläisyydessä. Kuolemansa jälkeen Lasarus kuitenkin huomasi olevansa hyvässä paikassa, rikas mies vaivan paikassa. Osat olivat vaihtuneet.

– Lasarus, joka ei saanut palkkaansa maan päällä, sai sen taivaassa, sillä Jumala on rakastava ja oikeudenmukainen. Tämä elämä ei kuitenkaan aina näytä riittävän oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen, ja siksi tarvitaan ajatus taivaasta ja kadotuksesta, Naukkarinen sanoo.
 

Keskiajalla kirkko pelotteli kiirastulella

Ennen vanhaan ihmiset uskoivat vahvasti, että kuolemanjälkeisessä elämässä odottaa paratiisi ja taivasten valtakunta. Ajatus on peilannut myös sen ajan yhteiskuntaa.

– Elämä oli raskasta ja luokkaerot suuria. Ihmisten toiveissa oli saada jotain parempaa ja päästä lepoon raadannasta. Ajateltiin, että taivaassa osat tasoittuisivat, Auvo Naukkarinen sanoo.
 

Elämä ei aina ole niin helppoa, sillä ihmisen osaan kuuluu myös kärsimys ja suru."
Virpi Mäkinen, teologian tohtori
 

Kun lapsikuolleisuus oli arkipäivää, äidit tuudittivat lapsiaan laulaen heille kuolemasta. Lauluista heijastui myös äitien väsymys alituisiin synnytyksiin, nälkään ja kurjuuteen. Siksi äiti saattoi jopa toivoa pienokaisen menehtymistä.

Keskiajalla kirkko sai ihmiset käpertymään kuolemanpelkoon vetoamalla kiirastuleen ja kadotukseen. Huonosti elävää odotti ikuinen piina.
 

"Kukapa meistä todella haluaisi elää ikuisesti?"

Emme voi päättää elämän suurista mysteereistä, syntymästä ja kuolemasta. Kuolemanpelko voi kohdistua niin kuolevaisuuteen, kuolemisen tapahtumaan kuin kuolleena olemiseenkin. Pelko on inhimillistä.

– Kuolemaan liittyy usein kipua, kärsimystä ja muiden armoille joutumista. Toisaalta kuolema voi olla pitkän sairastamisen jälkeen armollinen, toteaa yksi Kuoleman kulttuurit Suomessa -kirjan toimittaja, teologian tohtori Virpi Mäkinen Helsingin yliopistosta.

Hänen mukaansa lääketieteen kehityksessä on paljon hyvää, mutta se on myös johtanut elämän keinotekoiseen pitkittämiseen.
 

Jos elää läheistensä keskellä ja nauttii elämästä viimeiseen pisaraan, kuolema pelottaa vähemmän."
 Auvo Naukkarinen, kirkkoherra
 

Myös terveysintoilun ja himoliikkumisen taustalla voi olla jonkinasteista kuolemanpelkoa ja pyrkimystä elämänhallintaan. Joku saattaa napsia valtavasti vitamiineja tai juoda viherjuomia pysyäkseen hyvinvoivana ja kuolemattomana. Jotkut myös uhmaavat kuolemaa uhkarohkeilla harrastuksilla.

– Mikään lääke ei voi antaa sellaista elämän eliksiiriä, ettei kehon vanhenemisesta tarvitsisi välittää, Mäkinen sanoo.

– Ja kukapa meistä haluaisi todella elää ikuisesti? Elämä ei aina ole niin helppoa, sillä ihmisen osaan kuuluu myös kärsimys ja suru. Kuolemaa ei voi väistää vaan se on vääjäämätön, luonnollinen osa elämää.
 

"En päivääkään vaihtaisi pois"

Niin sanotut rajatilakokemukset ovat usein täynnä valoa ja lämpöä.

– Ihmiset, joilla on ollut rajakokemus esimerkiksi elvytyksen hetkellä, sanovat, etteivät enää pelkää kuolemaa. Vaikka emme tiedä kuolemanjälkeisestä olotilasta mitään, on lohdutonta ajatella, että kaikki raukeaisi tyhjyyteen, Virpi Mäkinen pohtii.

Kuolemanpelossa saattaa olla kysymys myös elämättä jääneestä elämästä. Yksi keino lievittää kuolemanpelkoa on tehdä kuolemasta tabun sijaan tavallinen keskusteluaihe.

– Jos on elänyt läheistensä keskellä ja nauttinut elämästä ikään kuin viimeiseen pisaraan asti, kuolemasta tulee vähemmän pelottava, Auvo Naukkarinen uskoo.

– En päivääkään vaihtaisi pois, vaik Luoja mun uudelleen lois, hän siteeraa Tapio Rautavaaran laulamaa Juha Vainion tekstiä.

Lähteet ja lisätietoja: Kuoleman kulttuurit Suomessa. Hakola, Kivistö ja Mäkinen. Gaudeamus 2014.
 

Ajatuksia kuolemasta

 

Vääjäämätön osa elämää

Meidän kulttuurissamme elämä ja kuolema asetetaan usein vastakkain. Elämä nähdään hyvänä ja kuolema pahana. Kuitenkin esimerkiksi rajatilakokemukset ovat pääsääntöisesti myönteisiä, valoisia ja lohduttavia. Rajatilakokemus voi olla aivojen viimeinen puolustusreaktio, mutta siinä saattaa olla muutakin, jotain, mitä emme tiedä. Kuolema on vääjäämätön osa elämää. Siihen emme voi itse vaikuttaa ja se on tapahtunut miljoonille ennen meitä. Elämä voi jäädä kesken, mutta on tärkeää tehdä parhaansa sillä ajalla, mitä on. Niinhän käy esimerkiksi hiekkalinnaa kyhäävälle lapselle, kun äiti huikkaa syömään. Silti linnan kesken jääminen ei tee rakentamisesta tai leikkimisestä turhaa. Olemme osa luontoa ja sen kiertokulkua. En usko, että luonto olisi järjestänyt niin, että kuolemassa olisi jotain pahaa, pelottavaa tai epämiellyttävää tai että elämän loppuminen olisi jätetty sattuman varaan. Kuten vuorottelevat talvi ja kesä sekä yö ja päivä, myös elämällä on alku ja loppu. Kuolemassa voi olla myös vertaistuen mahdollisuus. Mitä jos tapaammekin siellä kaikki läheiset ihmiset? Tietoisuuden katoaminen hieman ahdistaa, mutta ajattelen, että se saattaisi myös säilyä. Ja ehkä tällä tietoisuudella ei ole käyttöä siellä, luultavasti menemme toiselle tietoisuuden tasolle tai olomuotoon. Kuolemaan mennään yksin, mutta kuoleman hetkellä ei useinkaan olla yksin. Läheisen kuolema tuo ihmisiä yhteen ja hautajaisissa muistellaan poismennyttä. Olen kasvanut uskonnollisesti vapaassa perheessä enkä usko perinteiseen helvetti–taivas-asetelmaan. Ehkä en siksikään ole koskaan pelännyt kuolemaa. Kuolemanpelkoon liittyy uskomuksia, jotka kannattaa tarkistaa. Useimmat pelot opitaan. Esimerkiksi Tappajahai-elokuvan ilmestymisen jälkeen rannat tyhjenivät, kun ihmiset oppivat pelkäämään haita. Samalla tavalla kuolemanpelko saatetaan oppia, sillä kuolemaan suhtaudutaan kielteisesti.

Yrittäjä, bloggaaja Jevgeni Särki, 26

 

Tietoisuuden katoaminen pelottaa

Jo lapsena pohdin olemassaolon kysymyksiä ja kysyin äidiltänikin, missä olin, kun minua ei ollut. Kuolemassa minua pelottaa eniten tietoisuuden katoaminen, se, että lakkaa olemasta, katoaa, ei pysty ajattelemaan tai tuntemaan. Kuolemassa ahdistaa sekin, että tajuaisi olevansa kuollut. Pahinta olisi, jos elämä jäisi kesken eikä ehtisi tehdä unelmoimiaan asioita. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella, että niin käy joka tapauksessa. Kuolemaan johtavista tapahtumista erityisesti onnettomuudet tai äkillinen sairastuminen pelottavat, se, että elämä katkeaisi kuin veitsellä leikaten eikä ehtisi hyvästellä läheisiään. Kukaan ei saisi minua esimerkiksi hyppäämään laskuvarjolla, mutta en muutenkaan kaipaa sen kaltaisia kokemuksia. Lentopelolle en ole antanut periksi, sillä nautin matkustelusta. Välillä menee pitkiä aikoja, etten ajattele kuolemanpelkoa. Myös ajatus, että pyörisimme täällä ikuisesti, tuntuu aika ahdistavalta. Rajat tuovat elämään mielekkyyden. On vain tämä hetki. En ole kauhean uskonnollinen, mutta en ihan ateistikaan. Ajattelen kuitenkin, että elämä päättyy kuolemaan. On lohdullista, että kuoleman hetkeä ei voi tietää ennalta, sillä se tekisi elämisestä mahdotonta. Ehkä pelossani on paljon sitäkin, että haluaisin kontrolloida elämää ja että tuntemattomaan heittäytyminen pelottaa. Joku on joskus sanonut, että kuoleman hetkellä ymmärrämme elämän tarkoituksen. Ehkä se onkin niin.

Johanna, 40

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: