null Lopunaikojen profeetta

Lopunaikojen profeetta

Martti Lutherin odottamaa maailmanloppua ei tullut. Sen sijaan syntyi uusi kirkko, jota hänellä ei ollut tarkoitus perustaa.

Martti Luther on luterilaiseksi mielletyssä Suomessa tuntematon suurmies. Näin arvioi Kaarlo Arffman, Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian professori ja Luther-tutkija. Asiaa havainnollistaakseen hän kehottaa kurkistamaan teologisen tiedekunnan kirjastoon, jossa Lutherin teoksia on hyllymetreittäin.

— Mutta tavallinen suomalainen tuntee vain muutaman virren ja Vähän Katekismuksen, jota on vuosisatoja tankattu rippikouluissa ja kinkereillä.

Vaikka Lutheria ei kovin hyvin tunnettaisikaan, häntä kuulee usein siteerattavan. Monesti Luther tosin saa kunnian ajatuksista, jotka eivät ole hänen.

— Monia myöhemmän ajan lentäviä lauseita on pantu Lutherin suuhun. "Jos tietäisin, että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin omenapuun" ei ole Lutherilta peräisin. Eikä muuten sekään, että "joka ei tunne viiniä, laulua ja naisia, ei tiedä elämästä mitään", Arffman sanoo.

Hän hymähtää, että Lutherista on tullut myyttinen sankari, eräänlainen kaiken hyvän antaja. Professori on viime aikoina alkanut törmätä jopa käsityksiin, että Luther toi mukanaan naispappeuden ja luterilaisessa kirkossa on siis aina ollut naispappeja.

 

Lutherin kirkossa tuskin olisi naispappeja. Arffman toteaa, että osa Lutherin ajatuksista on sellaisia, joista nykypäivänä mieluummin vaietaan. Tällainen on esimerkiksi Lutherin näkemys kirkon opin perusteista, joka on sivuutettu niin, ettei Suomen evankelisluterilaista kirkkoa Arffmanin mielestä oikeastaan pitäisi kutsua lainkaan luterilaiseksi.

— Meillä on pikemminkin evankelis-demokraattinen kirkko. Lutherille kyllä periaatteessa nostetaan hattua, mutta päätöksenteko on kaukana siitä, kuinka Luther asian ymmärsi. Lutherin mukaan kirkon opista ei ylipäätään päätetä, opin voi vain todeta, Arffman sanoo.

— Oletetaan, että kirkolla olisi joku käytännön ongelma. Mietittäisiin vaikka, voiko naisia vihkiä papeiksi tai lapset päästää ehtoolliselle. Luterilainen ratkaisu olisi, että olisi jokin teologisista asiantuntijoista koostuva elin, joka selvittäisi ensin, mitä Raamattu sanoo kyseisestä asiasta. Sitten tutkittaisiin, mikä kirkon käytäntö asiassa on ollut.

Arffman lisää, että Luther ja hänen työtoverinsa Philipp Melancthon olivat molemmat sitä mieltä, että jos kirkossa aina ja kaikkialla on ollut joku käytäntö, ei siitä ole lupaa poiketa.

— Sellaisissa asioissa, joissa yksimielistä käytäntöä ei ole, kirkko voi tehdä ratkaisun parhaan ymmärryksensä mukaan.

 

Kirkon hallinto tai kirkkopolitiikka ei kuitenkaan ollut Lutherin tärkeysjärjestyksessä korkealla. Kaarlo Arffmanin mukaan hänen toimintansa liikkeelle paneva voima oli hätä omasta pelastuksesta ja siitä kumpuava ahdistus. Hätää vahvisti vankkumaton käsitys siitä, että maailmanloppu on lähellä. Omenapuiden istuttamisen sijasta Lutherilla oli kiire etsiä tietä taivaaseen.

Etsinnän tulokset tiivistyivät Lutherin tulkinnassa vanhurskauttamisopista, joka Arffmanin mielestä on Lutherin teologian olennaisinta ja kestävintä antia. Juuri vanhurskauttamisoppi oli syynä ristiriitoihin katolisen kirkon kanssa.

Vanhurskauttamisopissa on kyse siitä, kuinka ihmisestä tehdään Jumalalle kelpaava eli kuinka hän pelastuu. Lutherin mukaan ihmisen omilla teoilla ei ole mitään vaikutusta, vaan hänet vanhurskautetaan yksin armosta, Kristuksen ristinkuoleman tähden. Tämä pelastus otetaan vastaan uskossa, joka ei ole pelkkää totena pitämistä: uskossa Kristus on läsnä ihmisen sydämessä.

 

Luterilainen liike olisi tuskin levinnyt niin nopeasti, ellei Lutherin löytämä ratkaisu olisi tuntunut monista hänen aikalaisistaan vapauttavalta.

— Tämän "pelastus on Jumalan armon, ei ihmisen tekojen varassa" -opin Luther halusi kuulumaan myös katolisessa kirkossa, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että oli tulkinnut Paavalia ja kirkkoisä Augustinusta oikein. Kaikki muu, mitä tapahtui, oli seurausta tästä. Luther ei siis tähdännyt suoraan kirkon uudistamiseen, Kaarlo Arffman sanoo.

— Onkin oikeastaan virheellistä kutsua Lutheria reformaattoriksi, sillä ei hänellä ollut mitään epäkohtien korjausohjelmia toisin kuin esimerkiksi Jean Calvinilla Sveitsissä. Vanha sana uskonpuhdistaja kuvaa Lutheria paremmin, sillä hän halusi saada uskon ytimen esille kirkossa.

Vielä vähemmän Luther suunnitteli uuden kirkon perustamista.

— Hänelle ajatus olisi ollut täysi mahdottomuus. Kirkko oli yksi, pyhä ja yhteinen, Arffman toteaa.

— Kiista vanhurskauttamisopista oli Lutherille raskas. Asiat oli pakko selvittää perinpohjaisesti.

Arffman huomauttaa, että katolinen kirkko oli lapsesta asti ollut itsestään selvä osa Lutherin elämää. Sen sääntökuntalaiseksi hän oli lupautunut ja sen papiksi hänet oli vihitty. Noustessaan kirkkoa vastaan hän nousi koko ympäröivää yhteisöä, kasvatustaan ja aiempaa itseäänkin vastaan — samalla kun hän nousi koko Euroopan laajuista mahtavaa järjestelmää vastaan.

 

Maailmanlopun läheisyys oli Arffmanin mukaan olennainen osa Lutherin ymmärrystä ja motivaatiota.

— Luther oli lopun ajan profeetta ja sellaisena hän itsekin piti itseään. Hän oikeasti pohti, että saapa nähdä, tuleeko loppu jo hänen omana elinaikanaan. Sen vuoksi hän ei esimerkiksi suunnitellut kirkolle sukupolvien ja vuosisatojen mittaisia rakenteita ja esimerkiksi uusien kirkkojen rakentaminen luterilaisille alueille pysähtyi. Eihän ollut mitään järkeä rakentaa kirkkoja, kun elettiin lopunaikoja, Arffman sanoo.

"Ei Lutherilla ollut mitään epäkohtien korjausohjelmia.
Asiat oli vain pakko selvittää perinpohjaisesti."

Se, mikä lopun uhatessa oli tärkeää, oli puhtaan evankeliumin julistaminen. Ja kun paavi koneistoineen osoittautui sen esteeksi, Luther vakuuttui siitä, että paavi on Raamatussa mainittu Antikristus.

— No, maailmanloppua ei sitten tullut. Tuli sen sijaan luterilainen kirkko.

Maailmanloppu, nyt ympäristökatastrofin muodossa, näyttää uhkaavan myös oman aikamme ihmisiä.

— Mutta nyt kirkon johtajien sanoma on lähinnä, että meillä on vastuu ja tulevaisuus on meidän käsissämme. Ei se kovin luterilaista ole, Arffman vertaa.

Hän huomauttaa, että kyse on toki siitäkin, että meidän aikakäsityksemme on erilainen kuin Lutherin.

— Vanhan kristillisen näkemyksen mukaan Jumala on säätänyt tulevat tapahtumat, eikä niihin voi vaikuttaa. Ne vain tulevat, vyöryvät väistämättömästi kohti. Nykyisin sen sijaan ajatellaan, että tulevaisuutta ei tiedetä, mutta siihen on mahdollista vaikuttaa.

 

Jaa tämä artikkeli: