Joulun välipäivinä pakkasin perheen ja läjän talviurheiluvälineitä autoon ja lähdin tapaamaan vanhempiani Suomen keskiosiin. Iltahämärässä testailin järven jäällä retkiluistimia, seuraavana päivänä pääsin pitkästä aikaa rinteeseen riehumaan lasten kanssa. Pakkasilma nipisteli poskissa ja vanhaa kotikaupunkia oli kiva katsella yläviistosta. Ja liike tekee hyvää.

Kun tuli aika jättää äidin lihapadat ja pakkautua takaisin tien päälle, oli ajokeli lähes sietämätön. Taivaan suunnalta satavan lumen määrä oli kohtuullinen, mutta tien pinta oli täynnä lentävää pakkaslunta. Juuri sellaista, joka kätkee sisäänsä helposti henkilöauton, mutta onnistuu piilottamaan myös kokonaisen rekan, joka yhtäkkiä on aavemaisena möhkäleenä edessä.

Suurin osa autoilijoista piti yllä kohtuullista vauhtia, mutta oli myös niitä, joille se ei millään riittänyt. Syöksymällä sutena rekan nostattamaan lumipilveen he ottivat melkoisen riskin. Ja aina kun joku tällainen kuumakalle pyyhälsi muuta jonoa ohittaen peittyivät toiset lumipilveen, jonka seasta välimatkoja oli vaikea tai lähes mahdoton arvioida. Jarruvalot välähtelivät ja paniikkijarrutukset kertautuivat pitkin jonoa vaarallisesti.

Minä ensin, muut sitten. Hitaammille lumet silmille, aiheutetusta vaarasta ja epämukavuudesta piittaamatta. Elämää eletään kuin tosi-tv:n pudotuskisaa, jossa tärkeintä on olla itse jatkossa. Arvojen kovenemisen huomaa arjen näppituntumalla ja tutkimukset komppaavat havaintoa. Keiden huono-osaisten tukia voidaan leikata, jotta suuren enemmistön hyvinvointi ei vaarantuisi? Ja tutkimuksiin vastataan: ulkomaisesta kriisiavusta ja maahanmuuttajilta voi leikata.

Ehkä näin joulun jälkilöylyissä voisi muistuttaa, että Jeesuksen edustama ajattelutapa haastoi oman aikansa olympiaanisen ihmiskuvan. Jokainen ihminen ikään, ihonväriin, sukupuoleen, terveyteen, alkuperämaahan, älykkyyteen ja ärsyttävyyteen katsomatta on samanarvoinen.

Jotenkin tuo tuppaa unohtumaan, ja kristitytkin punnitsevat helposti toisiaan ja muitakin luojanluomia. Voittajien leiriin kun olisi niin kiva kuulua.

Ei jaeta hyvää tasan, vaan kristillisesti. Siis tarpeen mukaan. Ja jakaja valitsee viimeisenä.