Luontonsa löytäneet
Miikka Friman on löytänyt Suomesta uuden korentolajin. Hän uskoo, että uusia löytyy vielä lisää.

Miikka Friman on löytänyt Suomesta uuden korentolajin. Hän uskoo, että uusia löytyy vielä lisää.

Luontonsa löytäneet

Miikka Friman harrastaa korentoja, Soili Stenroos tutkii jäkäliä. Kummatkin saavat samalla tietoa siitä, miten luonto voi.

Korentojen perässä

Kuten monet muut pikkupojat myös Miikka Friman oli lapsena kiinnostunut kaikenlaisista ötököistä. Seitsemänvuotiaana hänelle tapahtui jotakin mullistavaa.

— Olalleni laskeutui vaskikorento. Olin nähnyt sudenkorentoja aikaisemmin vain kuvissa, mutta silloin näin korennon ensi kertaa kunnolla luonnossa. Se oli elämys, joka vaikutti harrastuksen alkamiseen.

Friman alkoi tarkkailla korentoja ja hankkia niistä tietoa. Hän myös kuvasi korentoja videokameralla sekä piirsi ja maalasi niitä. Korentoharrastus oli aluksi yksinäistä puuhaa.

— Olin kai jonkinlainen kummajainen, hengenheimolaisia en tuntenut. Sen tosin muistan, että joskus koulussa leikittiin korentoja. Minulta kysyttiin, että millaisia niitä olikaan ja kaikki halusivat sitten olla karvaukonkorentoja varmaankin sen hauskan nimen takia.

Nyt 21-vuotias Friman opiskelee Hämeen ammattikorkeakoulussa Forssassa kestävää kehitystä. Korentoharrastus on saanut koko ajan uusia muotoja ja poikinut töitäkin: Friman ottaa korennoista valokuvia ja liikkuvaa kuvaa, tekee dokumentteja ja lyhytelokuvia ja kartoittaa korentojen esiintyvyyttä tietyillä alueilla. Hän on mukana myös Suomen Sudenkorentoseurassa.

Into harrastukseen ei ole missään vaiheessa laantunut, vaan kenties päinvastoin. Mielessä pyörii monta sudenkorentoihin liittyvää kysymystä.

— Esimerkiksi sitä, miten keinovalo vaikuttaa kaupunkivesissä elävien sudenkorentojen toukkiin, ei ole vielä tutkittu.

Harvinaisuus pelto-ojassa

Sudenkorennot kiehtovat Miikka Frimania monesta eri syystä. Korentojen historia on pitkä. Vanhimmat fossiilit ovat noin 325 miljoonan vuoden takaa. Myös korentojen elämänkaari on kiinnostava. Pohjoiset lajit voivat elää jopa kuusi vuotta hirviömäisenä toukkana ja kuoriutua vasta sitten lentäväksi korennoksi, joka elää muutamasta päivästä pariin kuukauteen.

Korentojen käyttäytymisessäkin riittää ihmeteltävää. Sudenkorennot esimerkiksi käyvät rajuja reviiritaisteluita ja saattavat syödä toisiaan.

Korentoja tarkkailemalla saa samalla tietoa ympäristön tilasta.

— Kuten jäkälät, sudenkorennot ovat hyviä bioindikaattoreita. Ne kertovat vesien tilasta, sillä niiden toukat eivät elä erityisen likaisissa vesissä. Muuten niille kelpaavat lähes kaikenlaiset makean veden alueet, jopa murtovedet, Friman kertoo.

Lajien esiintyminen kertoo laajemmista ympäristön muutoksista.

— Eri korentolajeja on Suomessa 59. Olen varma, että niitä löytyy vielä lisää, sillä monia lajeja on tavattu aiempaa pohjoisempana.

Viime vuonna Friman sai itsekin kokea, millaista on löytää uusi laji. Hän näki ensimmäisenä Suomessa hentokeijukorennon.

— Oli helteinen päivä ja olin Vantaan Luhtaanmäessä. En tajunnut heti, että olen nähnyt jotakin erityistä, jäin vain kuvaamaan poikkeavan näköistä keijukorentoa. Se oli suorastaan säälittävässä pelto-ojassa.

— Tuollaiset kokemukset herättävät ajattelemaan, kuinka paljon luonnossa onkaan sellaista, mikä jää meiltä huomaamatta.

Helposti aloitettava harrastus

Keväällä, kesällä ja syksyllä Miikka Friman liikkuu luonnossa lähes päivittäin. Pääosin hän kulkee Vantaalla, Nurmijärvellä ja Vihdissä.

— Vantaa on tavallaan hyvä paikka, koska täällä on retkeilyn kannalta juuri sopivasti vesialueita ja ihmisen vaikutukset niihin ovat näkyvissä.

Aloitteleva korentoharrastaja voi Frimanin mielestä aloittaa melkein mistä vain, esimerkiksi omasta mökkirannasta. Vantaalla hyvä paikka aloittaa on Pähkinärinteessä sijaitseva Lammaslampi, jonka ympäristössä elää noin 20 sudenkorentolajia. Mitään erityisiä välineitä korentoharrastaja ei määrityskirjallisuuden lisäksi välttämättä tarvitse, mutta kamerasta ja haavista on hyötyä.

— Haavi kannattaa pitää piilossa korennoilta niin pitkään kuin mahdollista. Kuvaamisessa pätee ainakin itselläni se, että mitä friikimmän näköisessä asennossa kuvaa, sitä parempia kuvia yleensä saa.

Jäkälistä kansantajuisesti

Yksi harrastaa perhosia, joku bongaa lintuja, kolmas kerää sieniä, mutta on niitäkin, jotka ovat löytäneet jäkälät. Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseossa yli-intendenttinä työskentelevä professori Soili Stenroos tutkii jäkäliä ja kutsuu niitä myös harrastuksekseen.

— En ole sillä tavalla kenttäbiologi, että kulkisin metsissä niitä katselemassa, mutta esimerkiksi jäkäliä koskevan tiedon popularisointi kiinnostaa, Stenroos sanoo.

Tieteen popularisoinnista Stenroosilla on myös palkittua kokemusta. Hän johti Suomen jäkäläopas -kirjan tehnyttä työryhmää, ja teos voitti Tieto-Finlandia-palkinnon viime vuonna. Parhaillaan Stenroos valmistelee kirjaa rupijäkälistä.

— Minusta on vaikuttanut siltä, että ihmiset eivät oikein tiedä, mitä jäkälät ovat, ja olen miettinyt, onko työmme kenestäkään kiinnostavaa. Siksi kirjan menestys tuntuu hyvältä.

Sienen ja levän liitto

Jäkälät ovat oikeastaan pieniä ekosysteemejä, sieniä, jotka elävät yhdessä joko levän tai syanobakteerien kanssa. Levä tai syanobakteeri yhteyttää ja sieni määrittää sen, miltä jäkälä näyttää. Osa jäkälistä on pensasmaisia ja helppo nähdä paljain silmin, mutta osa jäkälälajeista on kuin pieniä rupia tai murusia kallion pinnalla.

— Suomessa on 1600 jäkälälajia ja niistä noin 1100 rupimaisia. Mitä pienempiin lajeihin mennään, sitä vaikeampaa on niiden määrittäminen. Kaikki ovat aika samannäköisiä, joten pitää tehdä mikroskooppityötä, jotta ne tunnistaisi, Soili Stenroos kertoo.

Jäkälät kasvavat Suomessa useimmiten avokallioilla, joilla on riittävästi humusta pinnassa. Osa jäkälistä kasvaa puiden oksilla tai rungoilla.

On myös jäkäliä, jotka kasvavat puiden lehdillä ja sammalilla. Puiden lehdillä kasvavia jäkäliä on vain tropiikissa, mutta sammalilla kasvavia pikkuruisia jäkäliä on Suomessakin.

Jäkäläharrastuksen voi aloittaa vaikka avokallioilta, jotka ovat usein osittain jäkälien peittämiä.

— Kannattaa aloittaa isoista lajeista, jotka ovat lehtimäisiä tai pensasmaisia. Luupilla pääsee jo pitkälle. Pienempien jäkälälajien tunnistaminen vaatii kuitenkin mikroskoopin, Stenroos neuvoo.

Jäkäliä tarkkailemalla saa tietoa ympäristön tilasta. Jäkälät ovat herkkiä joillekin ilmansaasteille, joten ne kuten naavat kertovat ilman puhtaudesta.

— Ilmansaasteiden vuoksi jotkut jäkälät katosivat välillä pääkaupunkiseudulta, mutta ne ovat alkaneet tulla takaisin. Nyt Kaisaniemen puutarhassakin kasvaa taas jäkäliä.

Ilmanlaadun lisäksi jäkälät kertovat maaperän koostumuksesta.

— Jäkälien perusteella voi päätellä, onko maaperässä esimerkiksi kalkkia tai rautaa. Ne voivat kertoa myös typpi-, kupari- tai rikkidioksidipitoisuuksista.

Jäkälien palaaminen ympäristön muutosten jälkeen voi viedä aikaa, sillä ne ovat hitaita kasvamaan ja toipumaan. Esimerkiksi poronjäkälän kasvu vie jopa 10 tai 20 vuotta, jos sen päälle välillä tallotaan.

Penkomista riittää

Soili Stenroosin johdatti jäkälien pariin sattuma.

— Ensin minua kiinnosti eläinten käyttäytymisen tutkiminen, mutta sitten aloin suuntautua kasvipuolelle ja mietin myös kääpiä. Jäkäläaiheen sain professorilta, joka oli koonnut aineistoa Uuden-Guinean torvi- ja porojäkälistä. Se tuntui riittävän eksoottiselta tutkimusalueelta opinnäytetyön tekemiseen.

— Jäkälät eivät olleet minulle se juttu, jota olin aina halunnut tutkia, mutta aihe vei mukanaan. Jäkälissä riittää penkomista.

Nyt Stenroos tutkii jäkälien evoluutiohistoriaa eli sitä, mikä on eri lajien ja ryhmien suhde toisiinsa. Häntä kiehtoo se, missä järjestyksessä eri jäkälälajit ovat kehittyneet. Jo sen selvittäminen, ovatko jotkut jäkälät samaa vai eri lajia, voi olla haastavaa. Tutkimuksissa on tullut monia yllätyksiä ja lajimääritykset ovat joskus menneet uusiksi.

— Tekniikat kehittyvät koko ajan ja niiden avulla saadaan jäkälistä aivan uutta tietoa.

Stenroos tuntee myös Suomen jäkäliä, mutta varsinaisena erityisalueena hänellä on Etelä-Amerikan eteläisten osien lajit, jotka kasvavat Patagonian alueella. Siellä kasvaa osittain samoja jäkälälajeja kuin Suomessa, joten tarjolla on paljon kiinnostavaa aineistoa myös suomalaistutkijoille.

Jaa tämä artikkeli: