Luota omiin silmiisi
Liisa Väisäsen käyntikortissa on tittelinä director, johtaja, mutta yhtä hyvin siinä voisi lukea filosofian tohtori, teologian opiskelija tai taide-evankelista.
Haastattelua edeltävänä päivänä Väisänen on tehnyt evankelistan toimenkuvaan kuuluvia hommia, ja on edelleen hieman tuohtunut kertoessaan luennoineensa kaupunkisuunnittelusta insinöörivaltaiselle kuulijakunnalle. Insinöörit olivat laatineet mittarin, jonka avulla pystytään arvioimaan, millainen on hyvä kaupunki. Kuinka ollakaan, kukaan mittarin kehittäjistä ei ollut tullut ajatelleeksi, että myös kulttuuripalvelut parantaisivat elämisen laatua.
— Joten kyllä meitä evankelistoja tarvitaan.
Yksi Väisäsen lempiaiheista evankelistana on omien juurien ja kulttuurihistorian tuntemisen merkitys. Se väritti myös kohtaamista insinöörien kanssa. Väisäsen mielestä historiaa ei pitäisi peittää eikä unohtaa ja kaiken pitäisi rakentua vähitellen. Iso osa Eurooppaakin on muotoutunut pyhiinvaellusreittien varrelle pikkuhiljaa ja inhimillisestä tarpeesta.
Sen vuoksi Väisänen kammoksuu uusia asuinalueita, jotka nousevat kuin tyhjästä sinne, missä vielä hiljan ei ollut muuta kuin joutomaata — ja joita Suomessa niin innokkaasti visioidaan.
— Ihmiset tarvitsevat muistijälkiä. Ei vain riitä, että insinööri laskeskelee paperilla, mitä tarvitaan. Tarvitaan myös historia.
Alun perin Liisa Väisäsestä piti tulla kirjastonhoitaja. Kirjoja rakastanut tyttö ei edes ajatellut itselleen muuta ammattia. Kun alan opiskelupaikka ei auennut, hän päätyi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa. Vielä valmistuttuaankin hän haki töitä kirjastoista, mutta ei onnistunut.
— Olin kuulemma testien mukaan täysin soveltumaton alalle, Väisänen hymähtää.
Niinpä hän ajautui matkailualalle ja asumaan ulkomaille. Nykyisin hän omistaa Italiassa kulttuurimatkoihin erikoistuneen matkatoimiston ja opastaa itse muun muassa pyhiinvaelluksia ja taidematkoja. Sen verran toteutumattomat kirjastohaaveet kuitenkin ovat kaihertaneet, että hän lahjoitti nykyisen kotikaupunkinsa Genovan pääkirjastoon suomenkielisen kirjallisuuden kokoelman ja ujutti nettikaupasta ostamansa täytetyn poron kirjaston jouluapulaiseksi.
— Poro pääsi sinne, minne minä en.
Liisa Väisänen on sitä mieltä, että taiteen kynnys on Suomessa liian korkea. Koulujen taideopetus keskittyy tekemiseen, ei katsomiseen.
— Kuitenkin vain ani harvasta voi tulla taiteen tekijä, mutta kaikista voi tulla hyviä taiteen katsojia, Väisänen sanoo.
— Esimerkiksi Ranskan kouluissa lapset on pakko viedä keskiviikkoisin kulttuurin pariin: vaikka museoon, konserttiin tai teatteriin. Kun siihen lapsena tottuu, kynnys ei ole korkea aikuisenakaan. Italiassa puolestaan annetaan peruskouluissa vastaavantasoista taidehistorian opetusta kuin meillä yliopistojen alkeiskursseilla.
Mutta ei taiteeseen perehtyminen ole liian myöhäistä aikuisiälläkään. Väisänen kertoo, että kunnon evankelistan tavoin hänkin on saanut ihmisiä käännytettyä. Hän muistelee moottoripyöräjengiläistä, jonka palkinnoksi saamaan matkaan kuului myös opastettu vierailu Picasso-museoon.
— Hänellä oli tosi halveksuva asenne kaikkeen. Mutta muutama viikko matkan jälkeen hän lähetti minulle viestin ja kysyi, voisinko suositella joitakin taidehistorian kirjoja, joista olisi hyvä aloittaa. Tällaisella palautteella minä elän pitkään.
Väisänen haluaa tuoda taidetta ihmisten lähelle — tai toisin päin.
— Ihmisten pitäisi oppia luottamaan omiin silmiinsä. Monet tietävät paljon, mutta heiltä puuttuu itseluottamusta. Kun tuntee perusasiat, pääsee pitkälle.
Hän tarkentaa, että jos tietää, milloin tietyt maalaustekniikat keksittiin, pystyy alustavasti ajoittamaan teoksen. Jos esimerkiksi maalauksessa on käytetty sfumatoa eli ääriviivojen häivyttämistä, se ei voi olla Leonardoa varhaisempi, koska Leonardo kehitti tuon tekniikan.
Taidemuseoissa opastaessaan Liisa Väisänen selittää myös keskeisiä symboleja. Esimerkiksi pyhimysten tunnistaminen on helpompaa, kun tietää, miten ja millaisten tunnusten kanssa heidät on tapana kuvata. Kun vaikkapa näkee naisen kidutuspyörän kanssa, voi olla melkein varma, että kyseessä on Pyhä Katariina Aleksandrialainen.
Uskonnollinen taide pyhimyksineen on Väisäsen omaa erityisalaa. Hänen mielestään sen tuntemisen pitäisi kuulua yleissivistykseen.
— Ei tarvitse olla kyse henkilökohtaisesta vakaumuksesta tai uskosta, vaan eurooppalaisen kulttuurihistorian ymmärtämisestä. Eurooppaa ei voi irrottaa sen kristillisistä juurista. Miksi esimerkiksi Euroopan unionin lipussa on tähtiä? Ne ovat Neitsyt Marian tunnus. Samoin lipun sininen väri on Marian väri.
Kuvitellaan, että olen juuri kävellyt sisään taidemuseoon. Voisiko taide-evankelista kertoa, mitä minun nyt pitäisi tehdä?
— Älä ainakaan lue taideteosten nimikylttejä. Varaa aikaa ja yritä päästä dialogiin teoksen kanssa: Mitä siinä tapahtuu? Keitä henkilöt ovat? Mikä on ihmisten tai esineiden suhde toisiinsa? Käytetäänkö arvoperspektiiviä, joka osoittaa tietyt henkilöt toisia tärkeämmiksi? Oikeastaan kyse on ihan samasta asiasta kuin tuntemattomien ihmisten tarkkailussa vaikka junassa tai kahvilassa, Liisa Väisänen rohkaisee.
Hän myös kehottaa viljelemään miksi-kysymystä. Jos esimerkiksi huomaa, että teoksesta puuttuu jotain olennaista, kannattaa kysyä miksi.
— Luota omiin silmiisi. Taiteilijalla ei ole yksinoikeutta teoksensa tulkintaan. Taideteoksissa saattaa olla alitajuisia merkityksiä, joita tekijä itse ei ole tiedostanut. Ja ajatellaan vaikkapa 1500-luvulla elänyttä taiteilijaa: me voimme arvioida hänen teoksiaan katsoessamme, millaisen kuvan ne antavat aikakaudestaan. Taiteilijalla itsellään ei ole tällaista aikaperspektiiviä omiin teoksiinsa.
Kun taidemuseoon on uskaltautunut, Väisänen suosittelee aloittamaan vanhasta taiteesta.
— Mikään ei rakennu tyhjän päälle, ei taidekaan. Jos aloittaa väärästä päästä, ei näe historiaa. Nykytaidetta on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä, miten siihen on päädytty.
Sellainenkin suomalainen, joka ei tule koskaan poikenneeksi kotikaupunkinsa taidemuseossa, saattaa lomalla kiertää kirkkoja ja gallerioita.
— Kun on matkoilla, on jotenkin sallittua, että ei tiedä tai hallitse kaikkea. Siksi silloin saattaa uskaltautua taiteen pariin, Väisänen miettii.
— Joillekin se on suorittamista, enemmän nimilappujen kuin varsinaisten taideteosten katsomista. Tällainen ihminen saattaa sanoa nähneensä viisi Veronesen maalausta, mutta ei muista, mitä ne esittivät. Arkielämän suorittaminen jatkuu lomalla taiteen suorittamisena.
Liisa Väisänen on asunut 24 vuotta ulkomailla: Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Hän toteaa, että mitä kauemmin hän on asunut poissa Suomesta, sitä luterilaisemmaksi hän tuntee itsensä. Se näkyy myös siinä, miten hän suhtautuu uskonnolliseen taiteeseen.
— En vain osaa ajatella esimerkiksi ikoneita välikappaleena toiseen maailmaan. Toki voin ihailla niitä taideteoksina. Ja huomaan lähestyväni katolista taidetta ja kirkkoarkkitehtuuria enemmän kulttuurihistorian kannalta kuin uskonnollisessa mielessä. Katolisuus menee helposti harrastamiseksi.
Väisäsen mukaan protestanttisissa kirkoissa ei oikeastaan voi puhua pyhästä taiteesta niin kuin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.
— Ajattelen niin, että taide voi kuvata esimerkiksi pyhän elementtejä, mutta pyhä kokonaisuudessaan jää aina sen ulottumattomiin. Taide on ihmisen luomaa. Parhaimmillaan kirkkotaide voi saada ihmisen miettimään tiettyjä asioita.
— Taideteoksen tarkastelu muistuttaa rukousta siinä mielessä, että molemmat vaativat avoimena olemista ja aikaa. Seurauksena voi olla samantapaisia, hätkähdyttäviäkin kokemuksia, esimerkiksi liikutusta.
Väisänen kuitenkin korostaa sitä, että kyse on aivan eri asioista. Jumala-kokemusta ja esteettistä kokemusta ei pitäisi ikinä sotkea toisiinsa.
— Ne saattavat olla tunnetasolla samanlaisia, kouraisevia ja mieleen jääviä, mutta kokemusten lähde on eri. Esteettinen kokemus tapahtuu siinä ja sillä hetkellä, mutta Jumala-kokemus jättää merkkinsä koko elämään.
Taiteella on myös helppo loukata uskonnollisia tunteita — tai ainakin taiteesta tuntuu olevan helppo loukkaantua. Väisänen sanoo, että jos joku taideteos loukkaa, se todella on taidetta. Viihde ei loukkaa. Se täyttää odotukset, kun taas taide ylittää ne.
— Taide järisyttää perusturvallisuuttamme. Mutta voiko taide muka loukata Jumalaa? Ihmisiä ehkä, mutta Jumalalta tuskin puuttuu huumorintajua.
Liisa Väisäsen valinnat
Sandro Botticelli:
Venuksen syntymä (n. 1486)
”Pikkutyttönä tämä teos viehätti minua, koska se oli minusta niin tavattoman kaunis. Myöhemmin aloin katsoa teosta toisella lailla: miksi Venuksella on lysyt olkapäät ja liian pitkä kaula? Oivalsin, että taiteessa ei ole kyse todellisuuden kuvaamisesta vaan jostakin enemmästä. Heräsin miettimään, mikä on jonkin teoksen esteettisen arvon ja realismin välinen suhde. Kolmannessa vaiheessa katsoin teosta uskonnollisen symboliikan kannalta. Venuksen kuvauksessa on samaa symboliikkaa kuin Neitsyt Marialla, esimerkiksi simpukka. Se taas muistuttaa, että kristillinen taide ei ole syntynyt tyhjästä, vaan vanhan päälle.”
Mathias Grünewald:
Ristiinnaulitseminen (1512–16)
”Tämä on minulle maailman luterilaisin taideteos, vaikka se on maalattu kymmenkunta vuotta ennen uskonpuhdistusta. Teoksesta jotenkin näkyy, että uskonpuhdistus on tulossa. Jumala tulee ihan lähelle katsojaa. Erityisen rakas tämä Grünewaldin maalaus on minulle teologisesti. Sen sanoma on, että mitä enemmän tuskaa, sitä enemmän armoa. Se korostaa kristinuskon ainutlaatuisuutta. Kristinuskohan on ainoa uskonto, jossa Jumalan poika on täysi luuseri. Miten tällainen uskonto on voinut mennä läpi ja millaista vastustusta sen on täytynyt aikanaan herättää?
Teoksesta henkivä traagisuuden taju on jotain hyvin eurooppalaista ja puuttuu esimerkiksi islamilaisesta taiteesta, jota tutkin väitöskirjassani. Ristiinnaulitseminen aiheena ajaa myös kysymään, mitä sellaista Euroopassa tapahtui 800-luvulla, että kristityt ottivat tunnuksekseen ristin. Oikeastaan koko Eurooppa syntyi vasta silloin, kun pohjoisen viikingit ja keltit kohtasivat etelän. Viikinkikulttuurissa muuten häviäjät pääsivät paratiisiin.”
Andrés Serrano:
Piss Christ (1987)
“Pidän eniten nykytaiteesta, koska se on älyllisesti haastavaa. Asiat voivat olla hätkähdyttävän kauniita, vaikka materiaali olisi mitä tahansa. Tässä Serranon valokuvassa virtsa on vähintään yhtä hienon näköistä kuin lehtikulta barokkialttarilla. Katsoja joutuu ylittämään ennakkoluulonsa. Tämä Kristus on paljon todellisempi kuin moni muu, koska se hätkähdyttää. Ja ne, joiden mielestä Serranon teos on jotenkin halventava, voivat miettiä, eikö kärsimys ristillä muka ollut sitä.”
Raili ja Reima Pietilä: Kalevan kirkko (1964–66)
”Luterilaiset ja reformoidut ovat kulttuurihistoriallisesti menettäneet paljon, kun kirkkoa on toisinaan pidetty pelkkänä kokoontumispaikkana ja unohdettu kirkkorakennukseen liittyvä symboliikka. Tampereella sijaitsevassa Kalevan kirkossa on kirkkoarkkitehtuurin menneitä piirteitä, kuten goottilaisista kirkoista muistuttava valo ja korkeus. Se on lempikirkkoni nimenomaan kirkkona, sillä se herättää minussa ihan toisenlaisen hengellisen tilan kuin esimerkiksi monet katoliset kirkot, joissa taiteesta saa sellaiset kicksit, että Jumala tahtoo unohtua.”
Jaa tämä artikkeli: