Tyttöjen koulutus on yksi kehityksen avaintekijöistä. Tämä hmong-heimoon kuuluva tyttö käy koulua Huai Hokissa Laosissa.
Maailmaa parantamassa
Lähetystyö on tehokasta. Mutta miksi sitä tehdään?
Lähetystyö on viime aikoina ollut kuuma puheenaihe. Ensin kiisteltiin siitä, millä perusteilla lähetysjärjestöjä tuetaan, sen jälkeen siitä, pitäisikö lähetystyö lopettaa kokonaan. Nyt annetaan puolustukselle puheenvuoro.
Pitäisikö lähetystyö lopettaa?
– Kysymys siitä, tarvitaanko lähetystyötä, on yhtä absurdi kuin se, että kysyisi, tarvitaanko kirkkoa. Lähetystyö ei ole mitään muuta kuin ulkomailla tehtävää kirkon työtä. Jos kirkko Suomessa julistaa ja palvelee, samalla lailla se toimii myös ulkomailla, sanoo Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyöpäällikkö Maria Immonen.
– Jos vaaditaan lähetystyön lopettamista vedoten siihen, että kehitysyhteistyö riittää, voidaan ihan yhtä hyvin vaatia kirkonkin lopettamista. Onhan meillä jo sosiaalitoimistot ja koululaitos.
Lähetystyö-termistä Immonen luopuisi mielellään, sillä siihen liittyy paljon ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä. Lisäksi jotkut toimivat yhä epäeettisesti lähetystyön nimissä.
– Meille olisi totaalisen vierasta lyödä ihmisiä Raamatulla päähän tai käännyttää apua hakevia, vaikka jotkut ehkä toimivatkin niin ja kutsuvat sitä lähetystyöksi. Me kutsuisimme sitä hengelliseksi väkivallaksi.
Lähetystyön sijasta Immonen puhuisi yksinkertaisesti kirkon työstä.
Mitä vaikutusta lähetystyöllä on?
Suomen Lähetysseuran ulkomaantyö alkoi Ambomaalta, nykyisen Namibian alueelta vuonna 1870. Sinne suomalaisen lähetystyön uranuurtaja Martti Rautanen perusti lähetysaseman, jolla toimi myös koulu ja klinikka. Edelleenkin Lähetysseuralla on Namibiassa työntekijöitä. Siksi Immonen ottaa mielellään Namibian esimerkiksi, kun häneltä kysytään, mitä hyvää lähetystyö on kehitysmaiden ihmisille tuonut.
– Nykyisin Namibiassa lähes kaikki ovat kristittyjä. Namibian valtio on yksi Afrikan menestystarinoista ja vakaimmista yhteiskunnista. Siellä on toimiva monipuoluedemokratia. Kaikki pääsevät kouluun ja saavat terveyspalveluita ja tarpeeksi ruokaa. Talous kasvaa ja tasa-arvo on niin pitkällä, että myös naiset voivat edetä yhteiskunnassa ja esimerkiksi vammaisista huolehditaan, Maria Immonen luettelee.
Toisinkin olisi voinut käydä: Etelä-Afrikassa kansakunta jakaantui kahtia, Angolassa koko valtio romahti. Immonen arvioi, että ilman Lähetysseuran työtä ja luterilaista kirkkoa niin olisi saattanut tapahtua Namibiassakin.
Lähetystyöntekijöillä oli Immosen mukaan merkittävä rooli myös Namibian itsenäisyyssodan aikana, kun maa erkaantui Etelä-Afrikan apartheid-hallinnosta.
– He asettuivat selkeästi sorrettujen ja vainottujen mustien afrikkalaisten puolelle. Sitä ei kukaan namibialainen unohda.
Miksi järjestöt tekevät kehitysyhteistyötä?
Ulkoasiainministeriö on tukenut Lähetysseuran kehitysyhteistyöhankkeita 1970-luvulta alkaen. Nykyään ulkoministeriön tuki muodostaa vajaan neljäsosan Lähetysseuran tuloista – viime vuonna se oli 7,78 miljoonaa euroa.
Lähetysseuran kehitysyhteistyöhankkeet tavoittavat vuosittain vähintään 1,5 miljoonaa äärimmäisen köyhissä olosuhteissa elävää ihmistä.
– Hakeudumme aina niiden kaikkein heikoimpien ja syrjityimpien ihmisryhmien luo, jonne kukaan muu ei halua mennä, Maria Immonen kertoo.
Immosen mukaan kehitysyhteistyö on samalla lailla lähetystyötä kuin julistus- ja seurakuntatyökin – ja on ollut alusta asti, vaikka sitä ei Martti Rautasen aikoina kehitysyhteistyöksi kutsuttukaan.
– Kirkko, joka vain puhuu, ei ole kirkko. Köyhimpien auttaminen ja ihmisarvoisen elämän tarjoaminen kaikille kuuluu kristilliseen identiteettiin.
Joskus pelkällä puheellakin on vaikutusta. Immonen sanoo, että kristinuskon sanoma kaikkien ihmisten tasa-arvosta voi olla sorretuille tajunnanräjäyttävä.
– Nepalin hindulaisille kasti määrittelee koko elämän. Jos joku sanoo kadunlakaisijalle, että jokainen on yhtä tärkeä ja Jumalalle arvokas ja sinä olet yhtä hyvä kuin rikas naapurisi, se on mullistavaa.
Millainen työ on tehokkainta?
– Kehitysprojekteissa pieni ja hidas on kaunista, sanoo käytännöllisen teologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopistosta.
Hänen mielestään lähetysjärjestöjen vahvuus on se, että ne tekevät pitkäjänteistä työtä ruohonjuuritasolla paikallisten kirkkojen rinnalla.
– On tärkeää, että kehitystyötä tekevät ihmiset osaavat paikallista kieltä ja tuntevat kulttuurin. Nopeat ja isolla rahalla yhteisön ulkopuolelta tehdyt hankkeet eivät ole niin vaikuttavia.
Vähäkangas huomauttaa, että muutos voi olla kiinni yllättävän pienistä asioista. Jos äiti saa pienlainan avulla hankittua muutaman kanan, hän pystyy kananmunia myymällä rahoittamaan tyttäriensä koulunkäynnin.
– Kehittyvien maiden miljoonat pikkukoululaiset ovat avainasemassa. Koulutus antaa itsetuntoa, mahdollisuuksia ja toivoa. Kun on toivoa, on syy pitää huolta itsestään. Se on ratkaisevaa esimerkiksi aidsin pysäyttämiseksi, Vähäkangas sanoo.
Tyttöjen koulunkäynti on hänen mielestään hyvä esimerkki kehitysyhteistyön tuloksista.
– Vieläkin joissakin Aasian maissa joudutaan perustelemaan vanhemmille, miksi tyttöjä pitäisi kouluttaa. Tansaniassa, jossa protestanttista lähetystyötä on tehty toistasataa vuotta, harva enää kyseenalaistaa tyttöjen koulutuksen merkitystä. Päinvastoin: vanhemmat ajattelevat koulutettujen tyttöjen olevan vanhuudenturva. Nykyisin Tansaniassa on yläasteella yhtä paljon tyttöjä kuin poikia.
Miksei aidsia saada aisoihin?
Auli Vähäkangas on tutkinut muun muassa hiv/aidsia sukupuolen, häpeän ja sosiaalisen tuen näkökulmasta. Hän kertoo, että erilaiset aidsprojektit ovat tuoneet Afrikkaan paljon rahaa, mutta varsinkin nopeat kampanjat ovat osoittautuneet tuloksettomiksi.
– Käyttäytymisen ja asenteiden muuttaminen vaatii pitkäjänteistä rinnalla kulkemista ja kulttuurien tuntemusta. Enää ei ole kyse siitä, etteivät ihmiset tietäisi, miten aids leviää, vaan asenteista, toiminnasta ja moraalisista ratkaisuista.
– Aidstyössä on keskitytty toistakymmentä vuotta pääasiassa naisiin, mutta se on osoittautunut riittämättömäksi. Monissa maissa mies tekee päätökset seksuaaliterveyden kysymyksissä. Miehiä ei voi siis ohittaa, vaan heidät täytyy saada tuntemaan vastuuta puolisosta ja lapsista.
Aidsista Afrikassa ei Vähäkankaan mukaan voi puhua pelkkänä sairautena. On kyse myös miljoonien ihmisten köyhyydestä, koulutuksen puutteesta ja sosiaalisista ongelmista, joita kaupungistuminen on lisännyt.
– Siihen nähden Afrikan aidsluvut ovat yllättävän pieniä.
Kenen ehdoilla toimitaan?
Auli Vähäkangas on myös pappi ja ollut kymmenkunta vuotta lähetystyössä Tansaniassa. Hän on seurannut pääkaupunkiseudulla käytyä kädenvääntöä lähetysmäärärahojen jaosta siksikin, että hän oli aikoinaan Vantaankosken seurakunnan nimikkolähetti.
– Seurakunnat voivat kyllä Suomessa päättää linjauksistaan ja antaa tukensa lähetysjärjestöille niiden mukaan. Itsenäisillä kolmannen maailman kirkoilla täytyy kuitenkin olla mahdollisuus tehdä omat päätöksensä, eikä niitä voi rahalla painostaa esimerkiksi naispappeus- tai homokysymyksissä. Mutta tässäkin korostaisin koulutuksen ja asennekasvatuksen merkitystä.
Vähäkangas lisää, ettei kysymys seksuaalivähemmistöjen asemasta ole afrikkalaisille kirkoille päivänpolttava asia.
– Kirkoilla on suuria talousvaikeuksia. Suomessa puhutaan siitä, että kirkko joutuu leikkaamaan menoja, mutta Afrikassa jotkut kirkot saattavat joutua pudottamaan budjettinsa puoleen edellisvuotisesta.
– Toinen kaikkeen vaikuttava tekijä on aids. Joillakin alueilla kuolleisuus on niin suurta, että pappien kaikki aika menee hautajaisissa. Kuolema, kärsimys ja sairaus ovat koko ajan läsnä.
Tuhoaako lähetystyö alkuperäiskulttuureja?
Lähetystyötä on usein syytetty kulttuuri-imperialismista. Syytöksiin vastatakseen Maria Immonen palaa Martti Rautaseen. Rautanen oli lähetyssaarnaajan työnsä ohessa myös muun muassa kansatieteilijä ja raamatunkääntäjä, joka pyrki säilyttämään paikallista kulttuuria ja kehitti ndongan kirjakieltä.
– Edelleen Lähetysseuralla on hankkeita, joissa pyritään takaamaan vähemmistöryhmien lapsille mahdollisuus käydä kaksi ensimmäistä luokkaa koulua omalla äidinkielellään, Immonen muistuttaa.
– Sitä paitsi on harhaluulo, että ennen lähetystyötä kaikki oli hyvin. Kaikki, mikä on alkuperäiskulttuuria, ei ole elämää kannattelevaa eikä pyhää. Mitä hyvää on esimerkiksi siinä, että vastasyntyneet tyttölapset hylätään kuolemaan? Jokaista kulttuuria on arvioitava ihmisoikeuksien näkökulmasta.
Jaa tämä artikkeli: