Maaria Wirkkala valitsi teoksensa ulkoseiniin äitinsä suunnitteleman tapetin.
Maailman sydämessä
Taiteilija Maaria Wirkkala tekee paikkoja ja hetkiä.
Vantaan taidemuseon uusi näyttely on tiivis. Se koostuu kuudesta näyttämöstä, joiden yhteinen teema on kauneus. Tekijöinä on kuvataiteilijoita, muotoilijoita, vaatesuunnittelijoita ja graafikoita.
— Jokaisella meistä on oma tila, mutta uskon, että nämä erilaiset maailmat käyvät vuoropuhelua, sanoo taiteilija Maaria Wirkkala.
Hän lupautui mukaan näyttelyyn viime keväänä, ja aloitti silloin teoksensa kypsyttelyn muiden töiden ohessa. Silti kiire yllätti viime hetkellä. Avajaispäivän aamuna Wirkkala tajusi, mitä hän oli teoksestaan unohtanut: puuttui jokin repeämä, elämän kerroksellisuus.
Wirkkala toteaa, että hänen työssään ovat aina läsnä kaikki katastrofin ainekset.
— Työskentelen tilanteessa, teen paikkoja ja hetkiä. Teoksiani ei voi harjoitella eikä toistaa sellaisenaan. Eikä niitä voi tehdä etukäteen valmiiksi. Ne ovat vähän kuin urheilusuoritus: se on siinä, se on se hetki.
Wirkkalan teos Jälkinäytös on kuin nurinpäin käännetty huone museosalin sisällä.
— Olen koettanut hakea leikkauspintaa ulkotilan ja sisätilan välillä, Wirkkala suostuu teoksestaan etukäteen sanomaan.
Jälkinäytöksen ulkopuoli on päällystetty taiteilijan äidin Rut Brykin suunnittelemalla tummasävyisellä, perhoskuvioisella tapetilla.
— Valitsin tämän tapetin, koska pidän siitä erityisen paljon. Ja siksi, että se on äidin tekemä ja suojaa minua, Wirkkala kertoo.
Kotoisesti tapetoitujen seinien sisällä on tila, joka hohkaa kylmää, valkoista valoa. Kylmäävää on sekin, mitä valon houkuttamana tarkemmin katsoessaan näkee. Ensimmäisenä silmiin osuvat — lähes kirjaimellisesti — katsojaa kohti suunnatut suurikokoiset ruiskut neuloineen. Lattiaa peittää lasimurska. Taka-alalla, tavoittamattomissa leijuu hauraat lasitikkaat.
Wirkkala kertoo miettineensä usein sitä, milloin valo on suurimmillaan. Se oli yksi sysäys tälle teokselle.
— Valon maksimi on, kun ajan syysiltana pitkää taivalta tai kuljen kadulla pimeässä ja näen kodikkaan, kutsuvan valon. Se valo sisältää kaiken. Vaikka sisällä voi tapahtua mitä tahansa traagista, valo on kaunis.
Sirpaleita, tikkaita ja valoa on nähty Wirkkalan teoksissa usein ennenkin, samoin viittauksia hänen taiteilijavanhempiensa Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan töihin.
— Tietyt asiat teoksissani kertautuvat. Ehkä jokaisella meistä on varjonsa, tai viivat kämmenellä — joku asia, jota hän toistaa. Katson teoksiani jatkumona, saman tarinan eri lukuina. Niiden nimiäkin voi lukea kertomuksena.
Koska näyttelyn teemana on kauneus, on pakko kysyä Maaria Wirkkalalta, miten hän kauneuden määrittelee. Hän vastaa siteeraamalla Dostojevskin Karamazovin veljeksiä: ”Kauneus on kauhea ja pelottava asia! Kauhea sen vuoksi, että se on määrittelemätön, ja määritellä sitä ei voi, koska Jumala on antanut pelkkiä arvoituksia!”
Wirkkala on Dostojevskin kanssa samaa mieltä. Hän selailee mustaa muistikirjaansa, tärkeää työvälinettään, ja lukee sieltä pohdintojaan.
— Kauneutta ei voi määritellä. Se on pelottavan subjektiivinen käsite. Kauneus on soittimessa, jonka soittaja saa soimaan, tai veneessä, jonka tekijä saa kulkemaan. Se on välähdys, joka on helppo ohittaa. Tai vihlaisu, rumuuden ja kivun kumppani. Jotta kauneus voisi olla parantava voima, se on tunnistettava päivittäin.
Dostojevskin ajatukset löytyivät, kun Wirkkalan näyttelijämies Timo Torikka työsti Mitjan roolia Ranskassa toteutettavaan teoksen näytelmäversioon. On kuulemma tavallista, että tiiviissä suhteessa toisen työ ruokkii toista, asiat menevät limittäin. Niin limittäin ne nytkin ovat, että Wirkkala on avajaisten jälkeen lähdössä katsomaan miehensä ensi-iltaa Ranskaan.
Maaria Wirkkalan taiteilijanura on jatkunut kolmisenkymmentä vuotta, ja hän on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykytaiteilijoita. Viime vuosina hän on työskennellyt enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Vantaa mahtui hänen kalenterissaan Itävallan ja Japanin väliin.
Wirkkalan teoksia on totuttu näkemään epätavallisissa paikoissa: venetsialaistalojen seinissä, japanilaisessa syrjäkylässä, maanalaisessa vesivarastossa Istanbulissa tai meren jäällä Helsingin edustalla.
— Aiemmin minulle oli hyvin tärkeää, millaiseen paikkaan teokseni tein. Nykyisin minulle käy jokainen paikka, joka ilmaantuu. Japanissa opin sanonnan, että jokainen paikka on maailman sydän. Tärkeintä on olla juuri nyt juuri tässä maailman keskipisteessä kohdatessaan toisen, käydessään kaupassa, ajaessaan autoa.
Wirkkalan teos valmistui ajoissa. Kaivattu kerroksellisuus saatiin aikaan suhteellisen pienellä muutoksella, tapettia repimällä. Nyt repeämästä pilkistää vaalea versio samoista perhosista. Huolettomien kesäpäivien muisto?
Kauneus — 6 näytöstä 4.8. asti Vantaan taidemuseossa Myyrmäkitalossa
Jaa tämä artikkeli: