Mansikka ja leijona
Rukoilijat ovat keksineet Jumalalle monta nimeä. Niitä on tapana panna tukuittain rukouksen alkuun ja loppuun ikään kuin vinkiksi, kenelle Jumalan kolmesta persoonasta tai ylipäänsä maailman jumalista nyt puhutaan. Siltä se ainakin äkkiseltään tuntuu. Viisaat kutsuvat sellaista tapaa myös Jumalan moninaisen ihmeellisyyden ylistämiseksi.
Meillä kristityillä on usein sellainen ajatus, että oikeasta kristinuskon Jumalasta on puhuttava vakiintuneilla määreillä. Jos määre muuttuu, Jumalakaan ei ole se vanha tuttu.
Minulle rukoileminen on virkistymisen ja rauhoittumisen puisto. Se on ratiseva hiekkakäytävä ja penkki, jolta voi katsella puiden runkojen lomasta vilkkuvaa vettä. Sillä penkillä ajattelen sanoja, jotka kuvaisivat Jumalaa.
Ajattelen omenapuun aukeavaa kukkaa, sopivasti makeaa mansikkaa ja monen päivän yli kestävää poutaa. Koiran turkki tuntuu käteen, mutta oikeastaan tarkoitan komeaharjaista leijonaa. Muistoista nousee tuoksuja, ja imen niitä sierainten täydeltä. En pidä kiirettä, vaan jatkan vielä: hiirenkorva, rantapolku, ullakkokamari.
Kuka olisi arvannut, miten onnelliseksi rukoileminen voi tehdä?
Jaa tämä artikkeli: