Vertailu on mieletöntä."Toivon, että kaikki löytäisivät oman lahjansa. Se voi olla vaikka se, että on liikuntakyvytön eikä voi tehdä mitään niin sanotusti tehokasta - että on vain elossa, totta ja ainutlaatuinen", sanoo pastori Marjaana Toiviainen.
Marjaana Toiviainen on rakkaudella tottelematon
Marjaana Toiviaisen mielestä kirkossa ei ole kyse hyvän tekemisestä, vaan jostakin paljon syvemmästä: täydellisestä tasa-arvoisuudesta.
Harva pappi on saanut niin paljon palstatilaa kuin Kallion seurakunnan pastori Marjaana Toiviainen, 30.
Kaikki alkoi, kun hän puolitoista vuotta sitten helmikuussa kutsui seurakuntalaisia majoittamaan asunnottomia kotiinsa ja majoitti kaksi itsekin.
”Asunnottomia majoittanut pappi leimattiin kukkahattutädiksi”, otsikoi Helsingin Sanomat 4.9.2014. ”Tekisitkö saman? Pappi majoittaa asunnottomia yksiöönsä”, kertoi Me Naiset kuukautta myöhemmin. ”Mitä pappi oppi asunnottomilta romaneilta?”, kysyi Olivia maaliskuussa, ja toukokuussa Image tiedusteli pastori Marjaana Toiviaiselta, ”miten muuten voi parantaa maailmaa kuin antamalla rahaa”.
Toiviainen kokee sankariviittaa tarjoavan julkisuuden ristiriitaisena. Omasta mielestään hän vain tekee sitä, mitä maalaisjärki sanoo: on sisko lähimmäisilleen niin hyvin kuin osaa. Usein puutteellisesti.
– Haluan oppia tottelemaan maailman ääniä mahdollisimman vähän ja Jumalan ääntä mahdollisimman paljon, hän sanoo.
Kutsu Tottelemattomuuskouluun
Kaikki lähtee tottelemattomuudesta. Sen Marjaana Toiviainen tajusi, kun taiteilija Jani Leinonen kutsui hänet opettajaksi syyskuussa Kiasmassa auenneen näyttelynsä Tottelemattomuuskouluun. Toiviainen opettaa siellä ihmiskuvasta ja pyhyydestä.
– Monet todella pahat asiat maailmassa ovat johtuneet siitä, että ihmiset ovat totelleet sokeasti: kuunnelleet yhteiskunnan, vallanpitäjien tai vaikkapa ystäviensä ääntä. Joskus tottelemattomuus on välttämätöntä, Toiviainen sanoo.
Esimerkiksi juuri nyt. Toiviainen on tänä syksynä käynnistänyt verkoston, joka suunnittelee kotimajoitusta turvapaikanhakijoille Suomessa, vaikka sellainen ei ole ollut tapana.
– Kirkko on hankkeessa mukana, hän kiittää.
Sillä kirkko saisi Toiviaisen mielestä useamminkin olla kriittinen ja haastava. Esimerkiksi holtitonta kulutuskulttuuria, loputonta laihuuden ihannointia ja imperialistista nationalismia ei hänestä tarvitsisi sukia myötäkarvaan.
– Kirkon täytyy olla myös kivi minun kengässäni, muistuttaa toisesta maailmasta, hän sanoo.
Kirkon täytyy olla myös kivi minun kengässäni, muistuttaa toisesta maailmasta.
Hän haluaa olla kirkon osa siksi, että sen ytimessä on jotakin keskeisesti outoa.
– Kirkollinen elämä on hullua: vietän rukoushetken kello 12, vaikka kirkossa ei olisi ketään muuta. Sehän on ihan typerää, tehotonta ja epämyyvää. Siksi se on valtaisa, pyhä, tottelemattomuuden tehtävä.
Savonlinnalaiset kympin tytöt jatkoivat peruskoulun jälkeen lyseoon, mutta Marjaana Toiviainen valitsi toisin. Hän meni taidelukioon saksofonia soittamaan.
Lukio oli hänelle ensimmäinen kokemus aidosti tasa-arvoisen yhteisön rakentamisesta.
– Meille sanottiin, että tervetuloa ja katso vierellesi. Siinä istuu siskosi tai veljesi, ja olet hänestä vastuussa. Ja että hyvää matkaa, toivottavasti teillä on siistiä.
Hormonihöyryisille lukiolaisille luotettiin koulun avaimet ja seinien ja kivijalan maalaus. Koulu oli ihan oikeasti heidän.
– Kun itse olimme maalanneet seinät, emme tietenkään halunneet tuhota niitä.
Kuuden ällän ylioppilaalle uramahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka, mutta Toiviaista kiinnosti teologia – siitä huolimatta, että hän on ei-erityisen-uskonnollisen ja ei-korkeakoulutetun perheen tytär eikä tuntenut yhtään pappia.
Luterilaisesta teologiasta tuli opintojen myötä Marjaana Toiviaisen suuri rakkaus. Hän tutkii tekeillä olevassa väitöskirjassaan toiseuden kohtaamista luterilaisessa teologiassa.
– Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa teologia on hyvä mutta sosiologia outo: kirkko on vähän kuin Kela, jossa papit ovat virkamiehiä ja seurakuntalaiset asiakkaita, Toiviainen harmittelee.
Hänestä kirkon asema julkisyhteisönä tekee siitä helposti nationalistisen kansankirkon, jonka tehtävänä pidetään suomalaisten tapojen ja perinteiden ylläpitämistä.
– Pitäisi muistaa, että luterilaisuus ja koko kristinusko ovat globaaleja ilmiöitä, eivät suomalaisia. Ei ole kansankirkkoa, vaan kansojen kirkko.
Rakkaustarina kuin elovkuvista
Parikymppisenä Marjaana Toiviainen oli kesätöissä kanadansuomalaisten sanomalehdessä Thunder Bayssa ja rakastui. Mies oli intiaani. He olivat yhdessä viisi vuotta, ja niiden aikana Toiviainen vietti paljon aikaa Superior-järven rannalla sijaitsevassa Pays Plat -intiaanireservaatissa. Sen halkaisee koko Kanadan läpi vievä maantie, jonka varrella tönöttää intiaanien elinkeino, bensa-asema.
– Kuin kaurismäkeläisestä elokuvasta, oikeastaan, Marjaana Toiviainen naurahtaa.
Sinisilmäinen suomalaistyttö saattoi olla reservaatissa outolintu, mutta Toiviainen kokee saaneensa sieltä perheen.
– Kylässä on ruosteisia rämiä trailereita, paskoja taloja, väkivaltaa ja päihteitä, mutta sitten siellä on yhteisö. Jos lähdet intiaanina kaupunkiin, olet aina yksin ja sinua katsotaan aina pahasti.
Toiviainen näki aitiopaikalta, millainen intiaanien asema Kanadassa on. Vähemmistölle on varattu ikuinen reppanan rooli.
– Intiaaneilta opin paljon väkivallattomasta vastarinnasta. He eivät suostu ottamaan sitä roolia, minkä ympäristö yrittää antaa. Se on puhuttelevaa, hän sanoo.
Kollektiivisuus tutuksi maailmalta
Pappeuteen Marjaana Toiviaista kutsui lopulta se, mitä hän näki maailmalla asuessaan: luterilaisia pappeja, jotka olivat merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia.
– Brasilialainen kollegani jakaa arkensa ja kotinsa asunnottomien kanssa. Se on hänelle ihan tavallinen asia.
Toiviainen vihittiin papiksi vuonna 2012. Hän ei kuulunut Suomen kirkollisiin sisäpiireihin eikä ollut viettänyt seurakuntanuoruutta, joten hän ryhtyi työhön kuten parhaaksi näki, ilman mallia.
Autettavan ja auttajan raja ei kulje ihmisten välillä. Se kulkee jokaisen ihmisen keskellä.
Asunnottomien ja turvapaikanhakijoiden majoittamisen lisäksi Toiviainen on ideoinut muun muassa ihmisten yhteisen nyyttärijoulun Alppilan kirkolle ja on innolla kannustamassa muita näiden keksimissä tempauksissa.
– Ulkomailla minulle oli kerrottu, että armolahjani on muiden inspiroiminen. Suomessa en olisi tajunnut sitä koskaan. Täällä kukaan ei auta minua lahjani etsimisessä, hän parahtaa.
Se on hänestä ongelma.
Moni sen sijaan pahoittelee Toiviaiselle sitä, että itse ei saa aikaan häneen verrattuna mitään. Toiviaisen mielestä vertailu on mieletöntä.
– Ideana on, että kaikki löytäisivät oman lahjansa. Se voi olla vaikka se, että on liikuntakyvytön eikä voi tehdä mitään niin sanotusti tehokasta – että on vain elossa, totta ja ainutlaatuinen.
Kalsarilahjoituksen olemuksesta
Auttaminen ei ole radikaalia, sanoo Marjaana Toiviainen. Siitä seuraa hänen mielestään vain selkään taputtelua.
– Jos kirkolla järjestetään kalsarikeräys heille, joilla kalsareita ei ole, mietin, kuka siinä oikeastaan tekee hyvää. Hänkö, joka lahjoittaa kalsarit? Vai hän, joka palkkatyössään toimittaa ne perille? Vai sittenkin hän, joka tulee ja uskaltaa sanoa tarvitsevansa kalsarit, koska ne puuttuvat?
Toiviaisen mielestä rohkeutta vaaditaan ainoastaan yhdeltä heistä. Siltä kalsarittomalta.
– Havahduttavinta on oman rikkinäisyytensä näyttäminen. Sen pitäisi olla kirkon työn ytimessä, hän muistuttaa.
– Kirkosta tekee vastakulttuurisen se, että siellä jokainen janoaa ja tarvitsee ehtoollista, pelastusta, Henkeä, esirukousta – minä pappina ihan siinä missä jokainen kohtaamani ihminen.
Niin: tämä pappi ei kovin innokkaasti vedä päälleen etäistä ammattilaiskaapua. Hän kärsii vakavasta syömishäiriöstä ja kertoo julkisesti, että ”menee ihan sekaisin” painoonsa liittyvistä kommenteista. Hän harjoittelee täsmäsyömistä, tarkkaa ateriointia tietyillä kellonlyömillä.
Se on vaikeaa.
– Olen joutunut miettimään, miten elää sen kanssa, että elämä on usein pelottavaa ja epämiellyttävää. Olen hakenut itse apua melkein kaikilta luukuilta.
Toiviainen sanoo, että hänen ideansakin ovat lähteneet omista haavoista.
– Autettavan ja auttajan raja ei kulje ihmisten välillä. Se kulkee jokaisen ihmisen keskellä, hän sanoo ja vetää viivaa silmiensä väliin.
Hän haluaisi olla sellaisen seurakunnan jäsen, jossa jokainen olisi veli tai sisko – ei koskaan asiakas tai kohde. Siinä luterilainen kirkko voisi hänestä ottaa mallia helluntailaisilta.
– Eräs tapaamani vanki kertoi kerran, miksi hän menee mieluummin helluntailaisten juttuihin kuin luterilaisten. Luterilaisessa seurakunnassa hän koki ikuisesti olevansa kotiutuva vanki, diakonia-asiakas, jolle järjestettiin syrjäytymistä ehkäiseviä projekteja. Helluntailaisille hän oli heti ovesta sisälle päästyään veli, Toiviainen sanoo.
Hänestä esimerkki kertoo kaiken.
Papin rooli auttaa jännittävissä tilanteissa
Kodittomien majoittamisessa on Marjaana Toiviaisen mielestä myös kyse sisaruudesta ja veljeydestä. Vastaanottokeskusten paineen takia syntyneen auttamisinnon aikana hän on miettinyt, miksi jotkut ovat mukavampia autettavia kuin toiset.
– Syyrialaislapsille löytyy nyt majoittajia, mutta romanit ovat olleet kadulla monta vuotta eivätkä ovet ole auenneet heille. Eivätkö hekin ole sisaruksiamme, hän kysyy.
Kun Romanian romaneja alkoi tulla Suomeen, Toiviainen kiinnostui heistä uteliaisuuttaan: keitä nämä uudet ihmiset oikein olivat? Hän sai selville, että he käyvät päiväkeskus Hirundossa, ja meni sinne, papinpanta kaulassa.
– Olen vähän kuin lapsi: kun kuulen, että nuo kiinnostavat ihmiset menevät tuonne, menen perässä. Papin rooli auttaa olemaan tilanteissa, jotka pelottavat tai jännittävät.
Sitten tulivat kovat pakkaset ja uutiset, jotka paljastivat karun todellisuuden. Ihmisiä nukkuu Helsingissä kaduilla. Toiviainen istui Hirundossa, ja kun yksi romanialaisnaisista toi hänelle teetä, hän kysyi: Haluatko tulla meille yöksi.
Siitä kaikki lähti.
Marjaana Toiviainen sai Cristina Cantaragiosta ja tämän puolisosta Vasile Stoikasta kaksi uutta ystävää. Hän oppi, että ystävien pitää mennä töihin likaisimmissa ja rikkinäisimmissä vaatteissa, jotka he keksivät.
– Muuten kukaan ei usko, että heillä on hätä.
Kerran hän lähti Cantaragion ja Stoikan kanssa kaverinsa valmistujaisjuhliin. Cristina pukeutui Marjaanan mekkoon, he lakkasivat kynnet. Kämppis oli yhtäkkiä romanialainen kaunotar.
– Kun tulimme kotiin, Cristina totesi hämmästyneenä: me huijattiin kaikkia!
Marjaana Toiviainen opettaa Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulussa Kiasmassa 5.11.
Turvapaikanhakijoille kotimajoitusta järjestävä verkosto löytyy nettiosoitteesta refugees-welcome.fi ja Facebookista nimellä Refugees Welcome Finland.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Pastori Marjaana Toiviainen kirjoitti jäähyväiskirjeen
AjankohtaistaSuomesta lähtevä Marjaana Toiviainen kyllästyi rasismiin, mutta kiittää hyvyydestä. Hän ilmoitti vetäytyvänsä julkisuudesta saadakseen työrauhan.