Media piirtää kuvia uskonnoista
Toimittaja kirjoittaa uskonnosta aina jostain vinkkelistä.

Toimittaja kirjoittaa uskonnosta aina jostain vinkkelistä.

Media piirtää kuvia uskonnoista

Journalismi ei vain kuvaa todellisuutta, vaan rakentaa mielikuvia. Miten suomalainen media kuvaa uskontoja?

Jos Hamza Peltolalta kysytään, islamia käsitellään mediassa eri tavalla kuin muita uskontoja. Jos muslimi esimerkiksi tekee terrori-iskun, teko liitetään aina islamiin, mutta jos tekijä ei ole muslimi, häntä pidetään vain mielenvikaisena.

Kirkko ja kaupunki pyysi eri uskontojen edustajia kertomaan, miten suomalainen media heidän mielestään puhuu uskonnoista.

Hamza Peltola on muslimiksi kääntynyt entinen luterilainen. Nykyään hän toimii Helsingin Muslimit -yhdistyksen puheenjohtajana. Peltolan mukaan islamista kirjoittavilla toimittajilla on tapana hakemalla hakea konflikteja. Kun Suomen Kuvalehti pyysi Peltolaa kertomaan shiiojen ja sunnien eroista, hän kieltäytyi, koska koki jutun lisäävän vastakkainasettelua.

– Kun islamista kirjoitetaan, pinnalle nousevat usein negatiiviset asiat, vaikka ne eivät edes olisi islamin mukaisia. Ei mediassa juuri puhuta Myanmarin buddhalaisterroristeista, vaikka siellä on menossa kansanmurha, Peltola kertoo.

Jos Peltola saisi päättää, suomalainen media kirjoittaisi vähemmän terroristeista ja enemmän esimerkiksi siitä, että muslimit uskovat yhteen Jumalaan, paastoavat ja tekevät pyhiinvaelluksia.

Sanomalehdet jakavat maailmaa

Objektiivista journalismia ei ole olemassa. Dosentti ja filosofian tohtori Johanna Sumiala on tutkinut, miten suomalaiset sanomalehdet käsittelevät eri uskontoja. Kun tiedotusvälineet uutisoivat uskonnoista, ne rakentavat uskonnollista maisemaa.

– Sanomalehdet jakavat maailmaa oman logiikkansa mukaan. Tärkeät asiat laitetaan etusivulle ja niin edelleen, Sumiala selittää.

Valtakunnan medioissa on eroja. Helsingin Sanomat esimerkiksi kirjoitti vuosina 2007–2011 enemmän islamista kuin kristinuskosta. Maakuntalehdissä asia oli toisin päin.

Kun kirjoitetaan islamista Suomessa, se on liittynyt useimmiten monikulttuurisuuskysymyksiin. Terrorismi ja sota taas on yhdistetty islamiin ulkomailla.
– Tutkija Johanna Sumiala

Puhuttaessa islamista Sumiala tunnistaa saman ilmiön kuin Hamza Peltola: islam liitetään usein sotaan ja konflikteihin. Asia ei ole kuitenkaan niin mustavalkoinen. Saman lehden sivuilla voidaan rakentaa rinnakkaisia maailmoja.

– Kun kirjoitetaan islamista Suomessa, se on liittynyt useimmiten monikulttuurisuuskysymyksiin. Terrorismi ja sota taas on yhdistetty islamiin ulkomailla.

Kotimaista ja ulkomaista islamia käsittelevien juttujen välillä on Sumialan mielestä vain vähän kytköksiä. Hän kaipaisi medialta enemmän kokonaiskuvia.

– Toisaalta nyt tilanne on muuttunut. Kun uutisoidaan turvapaikanhakijoista ja Isisistä, uhkaava ja sotaisa kuva on tullut osaksi myös suomalaista todellisuutta.

Sanasotaa ja valmiita agendoja

Hamza Peltola lukee säännöllisesti Ylen ja Helsingin Sanomien uutisia ja satunnaisesti Suomen Kuvalehteä. Radiosta hän kuuntelee Yle Puhetta.

Varsinaisia asiavirheitä islamia koskevissa uutisissa Peltolan ei ole aivan helppo osoittaa. Hän mainitsee Helsingin Sanomien tammikuussa julkaiseman suurmoskeija-artikkelin. Peltolan mukaan toimittaja kirjoitti esimerkiksi wahhabismista, salafismista ja jihadista avaamatta sanojen merkityksen laajuutta. Kyse on Peltolan mukaan kapeakatseisesta ja tarkoitushakuisesta kirjoittamisesta.

– Käytetään islamilaisia termejä, mutta annetaan niille vain rajattu merkitys. Näin leimataan islam äärimmäiseksi ja sotaisaksi uskonnoksi.

Peltolan mukaan toimittajilla tuntuu usein olevan valmis agenda, johon ei voi vaikuttaa. Hän nostaa toiseksi esimerkiksi Ylen viime lokakuussa tekemän jutun, joka käsitteli pääkaupunkiseudun moskeijoita. Ylen toimittaja kävi myös Peltolan omalla moskeijalla Roihuvuoressa.

– Jutun aiheena oli meidän toimintamme, mutta pääasiaksi nousi se, että joissakin moskeijoissa käteltiin naistoimittajaa ja joissakin ei, joissain sai kuvata ja joissakin ei.

Peltolan mukaan moskeijassa oli rukoushetki alkamassa, eivätkä kaikki rukoilijat halunneet näkyä kuvissa. Hän oli pyytänyt kuvaajaa kuvaamaan takaapäin, mutta kuvaaja meni rukoushuoneen etuosaan.

– Jotkut sitten ärsyyntyivät, ja minä jouduin rauhoittelemaan. Vaikka he saivat lopulta kuvattua ja haastateltua, tämäkin tuli siihen juttuun. Minulle tuli olo, että jutun tarkoitus oli vain osoittaa, miten huonosti naisia kohdellaan.

Journalismin lähtökohta on kriittisyys

Ylen yhteiskuntatoimituksen päällikkö Riikka Venäläinen pahoittelee, että Hamza Peltola on kokenut moskeijajutun tekemisen epämieluisaksi. Hän kuitenkin puolustaa juttua. Tunnelman kuvailu on normaali tapa rakentaa juttua, ja kättelystä kertominen oli perusteltua.

– Suhtautuminen kättelyyn vaihteli eri moskeijoissa. Joissakin moskeijoissa naisilla on samat oikeudet kuin miehillä ja lupa rukoilla samoissa tiloissa, toisissa toivotaan heidän käyttävän koko vartalon peittävää mustaa kaapua ja pysyttelevän omissa tiloissaan. Näiden asioiden kertominen on kiinnostavaa, eikä faktojen kertominen ole kannanotto, Venäläinen sanoo.

Yle pyrkii uutisoimaan uskonnoista tasapuolisesti ja monipuolisesti. Muuta agendaa ei Venäläisen mukaan ole.

On tosin hyvä kysymys, pitäisikö maailman muuttumisen ja uskontojen korostumisen myötä joidenkin toimittajien erikoistua syvällisemmin uskonnollisiin asioihin.
– Ylen yhteiskuntatoimituksen päällikkö Riikka Venäläinen

– Journalismin lähtökohta on kriittisyys, ja tasapuolisuus tarkoittaa myös sitä, että kaikkia aiheita pyritään lähestymään tasapuolisen kriittisesti. Sama juttu voidaan yleisössä kokea hyvinkin eri tavoin.

Venäläisen mukaan uskonnot ovat viime aikoina nousseet enemmän pintaan. Hän arvioi suomalaisen median raportoivan eniten luterilaisesta kirkosta, mutta uskoo journalistien seuraavan muita uskontoja yhä enemmän.

Uskonto ei kuitenkaan ole Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien keskiössä. Ylellä työskentelee toimittajina ja tuottajina useita teologeja, mutta erityisiä uskontotoimittajia ei ole.

– On tosin hyvä kysymys, pitäisikö maailman muuttumisen ja uskontojen korostumisen myötä joidenkin toimittajien erikoistua syvällisemmin uskonnollisiin asioihin. Tämä on myös resurssikysymys.

Tarvitaanko uskontotoimittajia?

2000-luvun alussa mediassa käytiin keskustelua siitä, onko erityiselle uskontojournalismille tarvetta.

– Silloin monen toimittajan mielipide tuntui olevan, että tavallinen journalistikoulutus riittää. En tiedä, kuinka moni päätoimittaja on enää sitä mieltä, pohtii Johanna Sumiala.

Hänen mielestään laadukas uskontojournalismi edellyttää kentän, käsitteiden ja historian tuntemista. Häntä on lähiaikoina mietityttänyt muun muassa uskonnon ja kulttuurin erotteleminen toisistaan.

– Sanotaan, että tämä on kulttuuria, jolla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi uskonto ja sukupuolikysymykset kytkeytyvät aina toisiinsa.

Idea uskonnosta ja kulttuurista erillisinä liittyy Sumialan mukaan yhteiskunnan modernisoitumiseen. Kuitenkin esimerkiksi Suomessa luterilaiset ideat vaikuttavat ajatteluun edelleen.

– Tutkijana minua ei ensisijaisesti huolestuta se, kuinka huonosti muita uskontoja tunnetaan, vaan se, kuinka huonosti ihmiset tuntevat niitä oman ajattelunsa lähtökohtia, joiden perusteella he tekevät tulkintoja.

Sumialan on vaikea sanoa, millainen uutisointi olisi uskontoja kohtaan reilua. Journalismia ei voi tehdä vain sen mukaan, miten yhteisöt haluavat nähdä itsensä. Uutisointi voi kuitenkin myös vahingoittaa viattomia.

– Kun esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö nousi julkisuuteen, jotkut lestadiolaiset kokivat, että se leimasi heitä kaikkia. On journalistin yhteiskuntavastuuta pohtia, miten näistä pitäisi kertoa.

Ammattitaitoista pedofiliauutisointia

Matti Hintikka on vanhoillislestadiolaisen Helsingin rauhanyhdistyksen varapuheenjohtaja. Hänen mielestään Suomen media ymmärtää uskontoja hyvin.

– Meillä on valtavan korkeatasoinen media, se on maailmanlaajuisesti fakta, Hintikka sanoo.

Hintikka lukee säännöllisesti Helsingin Sanomia, Kotimaata, Suomen Kuvalehteä ja oman liikkeensä lehteä Päivämiestä. Netissä silmiin osuu muidenkin tiedotusvälineiden uutisia.

Koko lehden luettuani totesin, että kaikki muut liikkeet oli käsitelty yksilöinä, mutta vanhoillislestadiolaiset yhteisönä.
– Helsingin rauhanyhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Hintikka

Vanhoillislestadiolaisuutta koskeva uutisointi on Hintikan mukaan perinteisesti ollut neutraalia. On tällainen liike, ja näillä on isoja perheitä. 2000-luvulla tiedotusvälineet alkoivat kiinnostua vanhoillislestadiolaisten naisten asemasta ja ehkäisykysymyksistä. Sitten uutisiin rävähtivät pedofiliapaljastukset.

– Pedofilia tuli shokkina. Suurimmalla osalla vanhoillislestadiolaisista ei ollut mitään käsitystä tällaisesta.

Pedofiliatapaustenkaan uutisoinnista Hintikka ei juuri löydä valitettavaa. Hänestä oli tärkeää, että asia tuli julki, ja media toimi pääasiassa ammattitaitoisesti.

– Oli yksittäisiä asiavirheitä ja joitakin juttuja, joista aistin, että niissä haettiin henkilöihin käyvää kritiikkiä. Henkilökohtaisesti en kokenut sitä ajojahtina, mutta joillekuille se on varmaan ollut sellainen kokemus, Hintikka sanoo.

Stereotypioita ja kauneusvirheitä

Matti Hintikan mielestä vanhoillislestadiolaisuudesta ei yleensä kirjoiteta sen kriittisemmin kuin muista uskonnollisista liikkeistä.

– Kyllä meillä on uskonnollisia yhteisöjä, joista kirjoitetaan tiukemminkin, esimerkiksi Koivuniemen lahko tai Jehovan todistajat.

Toisinaan media kuitenkin Hintikan mielestä rakentaa vanhoillislestadiolaisuudesta stereotyyppistä kuvaa. Hän ottaa esimerkiksi marraskuussa ilmestyneen Kotimaa-lehden 110-vuotisnumeron. Numero esitteli kattavasti suomalaista kristillisyyttä, ja yhdessä jutussa käytiin vanhoillislestadiolaisten kotiseuroissa.

– Juttu oli hyvä ja siitä välittyi aito tunnelma, mutta koko lehden luettuani totesin, että kaikki muut liikkeet oli käsitelty yksilöinä, mutta vanhoillislestadiolaiset yhteisönä.

Hintikan mielestä jutusta saattoi saada sellaisen kuvan, että vanhoillislestadiolaisuus on liike, jossa puheenjohtaja on äänessä ja usko on yhteisön, ei yksilön asia.

– Omakohtaisen uskon korostaminen on vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin keskeistä, hän toteaa.

Tällaiset ovat Hintikan mukaan kuitenkin vain kauneusvirheitä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: