Uutisjournalismi on tunteellistunut 1990-luvulta alkaen – turvapaikanhakijat esitetään usein uhkana tai uhreina
Syyrialainen pikkutyttö itkee sodan tuhoamassa Saqban kaupungissa Itä-Ghoutassa, jonne hänen perheensä on paennut. Journalismissa uhreiksi leimautuvat usein juuri naiset ja lapset.

Syyrialainen pikkutyttö itkee sodan tuhoamassa Saqban kaupungissa Itä-Ghoutassa, jonne hänen perheensä on paennut. Journalismissa uhreiksi leimautuvat usein juuri naiset ja lapset.

Uutisjournalismi on tunteellistunut 1990-luvulta alkaen – turvapaikanhakijat esitetään usein uhkana tai uhreina

Tutkimukseen perustuva tuore kirja Pakolaisuus, tunteet ja media ruotii pakolaiskeskustelua ja mediakuvastoa.

Kirjassa Pakolaisuus, tunteet ja media analysoidaan, miten uutiset, valeuutiset, huhut, kirjat, elokuvat, tosi-tv-sarjat ja esineet synnyttävät erilaisia myötätunnon, kritiikin tai vihan muotoja. Tässä jutussa kirjan toimittajat, yhteiskuntatieteiden tohtorit Mari Maasilta ja Kaarina Nikunen, vastaavat kysymyksiin. Nikunen on median ja viestinnän tutkimuksen professori Tampereen yliopistossa, ja Maasilta työskentelee yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Vuosi 2015 nosti maahanmuuton ja pakolaisuuden Euroopan polttavimmaksi kysymykseksi mediassa. Miksi ette halunneet rajata tutkimusaineistoa kovaan uutisjournalismiin?

Uutisjournalismi on vain yksi median lajityyppi eli mediagenre. On hyvä laajentaa maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevien mediasisältöjen tutkimusta myös sen ulkopuolelle. Uutisen muoto on melko rajoittunut, eikä siinä useinkaan pysty käsittelemään perusteellisesti niin monimutkaista ongelmavyyhteä kuin pakolaisuus, esimerkiksi sen syitä ja seurauksia. Niin sanotut pehmeämmät mediagenret sallivat myös yksilöiden kokemusten esiintuomisen ja asioiden käsittelyn eri näkökulmista. Siksi tutkimuksen on tärkeä paneutua niihinkin.

Monilla muillakin mediagenreillä kuin uutisilla on isot yleisöt ja siksi ne ovat tärkeitä: esimerkiksi tosi-tv tai vaikkapa sosiaalisen median meemit ovat monille arjessa läsnä ja puhuttelevat tunteita erilaisin kerrontatavoin kuin uutiset.

Miten suhtautuminen tunteisiin ja tunnereaktioista kertominen on muuttunut journalismissa viimeisten 10 vuoden aikana?

Tutkimusten mukaan uutisjournalismi on tunteellistunut 1990-luvulta lähtien. Muutos näkyy erityisesti väkivaltaan, onnettomuuksiin, rikoksiin ja katastrofeihin liittyvien juttuaiheiden lisääntymisenä sekä niiden käsittelytavassa. Uutisissa nostetaan etusijalle onnettomuuden herättämiä yksityisiä ja kollektiivisia tunteita esimerkiksi haastattelemalla uhreja ja silminnäkijöitä.

Henkilökohtaisten kokemusten ja tunteiden kuvaaminen ja tuottaminen voikin olla yleisölle mielenkiintoisempaa kuin yleisluontoinen raportointi ja tilastotietojen kertominen. Se voi myös lisätä ihmisten halua osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Uutisjournalismin tunteellistuminen lisää väkivalta-, onnettomuus- ja katastrofiuutisointia.

Mitä tunteiden valtavirtoja löysitte mediakuvastosta?

Julkisuudessa on puhuttu paljon sosiaalisen median vihapuheesta. Se on tietenkin yksi "valtavirta", mutta sen varjoon on jäänyt, että mediassa on myös runsaasti solidaarisuus- ja myötätuntopuhetta. Esimerkiksi vuoden 2015 "pakolaiskriisin" seurauksena sosiaalisessa mediassa toimii lukuisia ryhmiä, joissa vaihdetaan tietoa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten konkreettisesta auttamisesta tai otetaan kantaa poliitikkojen puheisiin ja viranomaisten tekemiin päätöksiin.

Solidaarisuutta ja myötätuntoa esiin nostavat mediakuvat ja puheenvuorot ovat olleet esillä hyvin selkeästi – erityisesti sosiaalisessa mediassa ja vuoden 2015 alkupuolella. Esimerkiksi kolmevuotiaana hukkuneen syyrialaisen Alan Kurdin kuva herätti ja kierrätti myötätuntoa.

Myös ironia on yksi sosiaalisen median tyypillisiä tunnevirtoja. Sillä voidaan peitellä esimerkiksi vihapuhetta.

Journalismissa siirtolaiset, turvapaikanhakijat ja pakolaiset esitetään yleensä uhkana tai uhreina. Millaisia tunteita näillä näkökulmilla herätetään katsojissa, lukijoissa ja kuulijoissa?

Uhkakuvat voivat luoda pelkoa, kun taas uhrikuvien avulla pyritään ehkä herättämään myötätuntoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että syy- ja seuraussuhteet eivät ole näin yksinkertaisia. Emme väitä, että journalismi tekisi näin jotenkin tietoisesti, mutta se, että toistellaan samanlaisia uhkakuvia esimerkiksi Eurooppaan "vyöryvistä" toisuskoisista siirtolaisista, luo pikkuhiljaa yleisön mielessä pelkoa heitä kohtaan.

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten esittäminen syyttöminä uhreina ei myöskään automaattisesti herätä myötätuntoa, sillä olemme nähneet tämäntyyppisiä uutiskuvastoja jo niin paljon, että ne eivät välttämättä saa aikaan mitään tunnereaktioita. Siksi puhutaankin niin sanotusta myötätuntouupumuksesta.

Journalismissa uhreiksi leimautuvat usein vain tietynlaiset ihmiset, kuten naiset ja lapset, kun taas miehiä on vaikeampi mieltää sodan uhreiksi, koska he esiintyvät uutiskuvastoissa usein vain asepuvussa ja taistelijoina.

Henkilökohtaisten kokemusten ja tunteiden kuvaaminen ja tuottaminen voikin olla yleisölle mielenkiintoisempaa kuin yleisluontoinen raportointi ja tilastotietojen kertominen.

Miten tunteet verhotaan toisten tunteiden taakse verkkokeskusteluissa ja / tai journalismissa?

Esimerkiksi verkkokeskusteluissa haluttomuus ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita peitetään vetoamalla siihen, että olosuhteet Suomessa ovat erilaiset ja pakolaiset viihtyisivät paremmin tutussa ympäristössä tai "kaltaistensa seurassa". Väite on sisältävinään myötätuntoa, mutta jättää huomiotta ihmisten todelliset mahdollisuudet jäädä tuttuun ympäristöön.

Ironia on tapa verhota esimerkiksi rasismi huumoriin tai ironiseen kommenttiin. Tätä tapahtuu nimenomaan somen keskusteluissa ja poliittisissa puheenvuoroissa. Muun muassa Jussi Halla-aho käyttää tyypillisesti satiirista tyyliä.

Kirjassa kritisoidaan sitä, että tunteet valjastetaan tuottamaan rahaa avustusjärjestöille, erityisesti yhteistyössä tosi-tv-ohjelmien kanssa. Mitä pahaa siinä on, jos apua tarvitsevat ihmiset saavat tätä kautta apua? Eikö pelkkä tunteilu ilman yhteyttä myönteisiin tekoihin ja auttamistoimintaan olisi vielä pahempaa?

Ongelma ei ole niinkään siinä, että rahaa kerätään tunteita puhuttelemalla vaan siinä, että keskitytään puhuttelemaan länsimaisen katsojan omia tunteita eikä ymmärtämään laajempia syitä ongelmien taustalla. On hyvä että ihmiset auttavat, mutta ei ole kovin hyvä, jos he eivät tiedä mitä ja miksi he auttavat – tai jos he auttavat vain, jotta voisivat näyttää muiden silmissä paremmilta.

Voiko ajatella, että vihapuhetta lievemmästä kaunapuheesta on jonkinlaista hyötyä juuri siksi, että se ei johda toimintaan kuten häirintään ja väkivaltaan? Katkeruutta ja epäreiluuden kokemuksia puretaan keskenään valittamalla.

Tämä on myös yksi journalismin tutkimuksen esiintuoma näkökulma. Demokraattisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että julkisuudessa pääsevät esiin erilaiset mielipiteet ja että myös nuivat ja nurjamieliset äänet tulevat kuulluiksi ja paineet siten puretuiksi. Tärkeää on kuitenkin, että julkisuudessa – niin sosiaalisessa mediassa kuin valtajournalismissa – pohditaan myös ratkaisuvaihtoehtoja ja tähyillään pidemmälle kuin ihan vain omaan napaan.

Tumma turismi ja tahmainen merkki – muutamia tutkimuksen käsitteitä

Mitä on humanitarismi? Hyvän tekemistä, joka on usein institutionalisoitunut. Esimerkiksi Punaisen Ristin perustamista pidetään institutionaalisen hyväntekemisen alkuna.

Tumma turismi? Viittaa kriisien, katastrofien ja köyhyyden tuottamaan turismiin. Esimerkiksi vierailut entisillä keskitysleireillä.

Tahmainen merkki? Sellainen joka kerää huomiota ja johon merkitykset tarttuvat ja kasautuvat. Esimerkiksi verkossa kiertävät kuvat.

Myötätuntouupumus journalismissa? Käsitettä käytetään kuvaamaan toimittajien ja mediayleisöjen turtumusta, kun he joutuvat raportoimaan ja seuraamaan kriisejä ja onnettomuuksia ilman, että he kokevat voivansa vaikuttaa näihin ilmiöihin.

Affektiivinen turbulenssi? Erilaisten, ristiriitaisten tunneilmaisujen kuohunta esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi