Meiltä niille
Minulla oli ilo osallistua pieneen seminaariin, jossa pohdittiin seurakuntien ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulevaisuuden näkymiä.
Näkymät eivät ole hääppöiset, kun seurataan kirkosta eroamisen kiihtyvää tahtia. Kuitenkaan ihmisten hengellisyyden ei ole tutkimuksissa todettu vähentyneen, päinvastoin. Kiinnostus on kasvanut. Mistä se sitten kiikastaa?
Jalkautuminen on päivän sana, tarjottu ratkaisumalli. Mutta mitä se todella merkitsee? Mitä sillä tarkoitetaan?
Kuulemma esimerkiksi tätä: Lisätään näkyvyyttä. Vedetään ristiliiviä ylle ja lähdetään aamuruuhkaan jalkautumaan. Näytetään niille, kuinka paljon meitä on. Ollaan isolla joukolla liikkeellä osoittamassa niille, että mepäs ei ollakaan mitä tahansa luterilaisia, mitä tahansa tavis-, kaappi- tai piilokristittyjä, vaan tunnustavia kristittyjä! Ja sitten meistä alkaa hohtaa vetovoimaista menestyksen valoa ja porukat haluavat taas liittyä meihin. Tehdään tästä sellainen trendi hei! Muuten ne joogaajat ja maahanmuuttajat omine uskontoineen syövät meidän eväät.
En usko edellisen kaltaiseen uskonnollisen pullistelun strategiaan. Jäin jälleen kerran miettimään, miksi sanat kristitty tai luterilainen eivät kelpaa. Ne eivät kuulemma kerro riittävästi. Kerro mistä? Ilmeisesti omasta uskonvahvuudesta ja -varmuudesta. Mielestäni tällaiset termit etäännyttävät eivätkä yhdistä. Koko lähtökohta "meiltä niille" on paitsi ylimielinen myös hedelmätön.
Voisiko jalkautuminen merkitä myös sitä, että meitä ja niitä ei enää olisi? Että pikkuhiljaa olisimme kaikki ihan tavallisia kuolevaisia, epävarmoja, epätäydellisiä ja pelokkaitakin ihmisiä. Eläisimme yhdessä arkea.
Vantaa on jo nyt monien uskontojen ja kulttuurien kaupunki. Se tosiasia ei muutu miksikään millään kampanjalla. Olisi kenties aika miettiä, mitä luterilaisuus on ja mitä tarjottavaa sillä on. Ainakin ansaitsemattoman armon sanoma, kiitos.
Jaa tämä artikkeli: