Kännykkä pois. Patrik Hagmanin mielestä tarvitsemme moderneja ”luostariharjoituksia”, jotka opettavat olemaan siellä, missä olemme.
Messu irrottaa kulutuksen ikeestä
Teologi Patrik Hagman sanoo oppineensa kirkkoisiltä, että ehtoollisella käyminen on poliittista vastarintaa.
Kiireiset askeleet kopisevat kävelykadulla, kun ihmiset etsivät lounaspaikkaa tai yrittävät ehtiä tärkeään tapaamiseen. Joku huomaa näyteikkunassa kiinnostavan tarjouksen ja pujahtaa myymälän ovesta. Moni ohikulkija ei ole varsinaisesti paikalla, vaan sormeilee kävellessään älypuhelimesta uutisia ja puolituttujen kuulumisia.
Patrik Hagman, 38, seisoo keskellä katuvilinää. Hagmanin mielestä ostoskatu kuvaa hyvin arvoja, joihin tämän päivän yhteiskunnassa uskotaan.
”Teemme kovasti töitä, jotta meille jää vähän rahaa sen jälkeen, kun olemme hankkineet ruoan ja vaatteet. Kun saamme kokoon riittävän ylijäämän, voimme ostaa jotakin, pitää lomaa tai matkustaa johonkin fantastiseen paikkaan. Näissä huippukohdissa tunnemme elävämme oikeasti”, Hagman sanoo.
Kulutuskulttuurin pinnan alla on paljon neuvottomuutta. Tiedämme päivä päivältä paremmin, että nykyisen elämäntavan jatkuminen on pian mahdotonta. Ilmastonmuutos on karkaamassa käsistä ja globaali eriarvoistuminen ruokkii köyhyyttä ja ilkeitä konflikteja.
”On aika helppo sanoa, mitä tulisi tehdä – lopettaa öljyn poraaminen ja niin edelleen – mutta meillä ei ole poliittisia keinoja tehdä sitä. Poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä sellaisia päätöksiä.”
Hagman työskentelee Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa tutkijana, jonka alaa ovat erityisesti kirkon varhaiset vuosisadat ja poliittinen teologia. Hagman sanoo oppineensa kirkkoisiltä, että messun viettäminen on tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa.
”Jumalanpalveluksessa harjoittelemme elämistä tavalla, joka kuuluu Jumalan valtakunnan kansalaiselle”, Hagman sanoo.
Hagmanin yhteiskunnallinen herääminen tapahtui 2000-luvun alkuvuosina. Tuolloin hän kirjoitti väitöstutkimustaan varhaisen kirkon askeeteista ja seurasi uutisia Irakin sodan ja WTO:n vastaisista suurmielenosoituksista.
”Tuo aika johti poliittiseen heräämiseen ja turhautumiseen. Aloin lukea työni ohella radikaalia poliittista filosofiaa”, hän sanoo.
Pian Hagman teki pysäyttävän havainnon: vasemmistolaiset yhteiskuntafilosofit ja 600-luvun kristilliset askeetit puhuvat samasta asiasta. Yhteys löytyi erityisesti Antonio Negrin ja Michael Hardtin kirjasta Empire (suom. Imperiumi, WSOY 2005).
Negrin ja Hardtin mukaan kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uudenlainen ylikansallinen maailmanjärjestys, ”imperiumi”. Sen valta perustuu kapitalismin kykyyn synnyttää uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida.
Koska ihmisen persoonallisuus sijaitsee kehossa, myös vastarinta ja maailman muuttaminen pitää filosofien mukaan aloittaa omasta ruumiista. Negrin ja Hardtin mukaan tarvitsemme sellaiset kehot, joita ei voi hallita, jotka eivät seuraa ”vallan komentoja”.
Hagmanin mukaan filosofien ajatuskulku jäi keskeneräiseksi ja epäselväksi. Avuksi tulivat kristilliset askeetit, joista Hagman teki omaa väitöstutkimustaan.
”Toisin kuin vasemmistofilosofit, varhaiskirkon askeetit työskentelivät hyvin konkreettisella tasolla: paastosivat, valvoivat, muokkasivat persoonallisuuttaan kehonsa kautta ja pyrkivät luomaan toisenlaisen tavan elää.”
Väitöstutkimuksen rinnalla Hagman alkoi kirjoittaa kristillistä vastarintaa käsittelevää kirjaa Om kristet motstånd (Artos ja Fontana media 2011). Kirjassa Hagman pohtii, kuinka voimme soveltaa varhaisten kristillisten askeettien poliittista ajattelua omaan aikaamme.
Hagmanin mukaan globaali talousjärjestelmä kannustaa tuhoamaan ympäristöä ja käyttämään resursseja hyväksi seurauksista riippumatta. Kaiken lisäksi talous on saanut yhteiskunnassamme uskonnollisen merkityksen.
”Meille sanotaan, että markkinat tuovat ratkaisun ympäristöongelmiin, kun vain annamme niiden toimia vapaasti. Tämä ei ole enää maallista taloustiedettä, vaan uskontoa. Markkinat ovat muuttuneet jumalaksi, joka pelastaa meidät, kunhan palvelemme sitä oikealla tavalla.”
Varhaisten vuosisatojen kristityt elivät Rooman imperiumissa, jossa ihmisen asema ja mahdollisuudet riippuivat täysin alkuperästä. Jaot miehiin ja naisiin, vapaisiin ja orjiin, rikkaisiin ja köyhiin, Rooman kansalaisiin ja muihin olivat jyrkkiä.
”Kristityt rikkoivat kaikkia näitä rajoja vastaan viettämällä ehtoollista ja elämällä toistensa yhteydessä”, Hagman sanoo.
Luostarilaitoksen syntyminen oli Hagmanin mukaan selkeästi poliittinen projekti. Kun kristityt askeetit lähtivät erämaahan 300- ja 400-luvuilla, tavoitteena oli luoda ”uusi kaupunki”, jossa asiat toimivat eri tavalla kuin tavallisissa kaupungeissa.
Hagmanin mukaan antiikin ajan kristityt oivalsivat, että muutoksen aikaansaaminen ei ole helppoa.
”Ei riitä, että muuttaa maalle ja perustaa oman ekokylän, vaan oman persoonallisuuden on muututtava. Tästä lähtivät kristillisten askeettien tekemät fyysiset harjoitukset. Tarkoituksena oli päästä siihen, että kristityt eivät kilpailisi asemista, kunnianhimosta tai rahasta, vaan voisivat elää toisille asioille”, Hagman selittää.
Myös 2000-luvulla kirkon olemassaolon oikeutus nousee Hagmanin mukaan siitä, että kristityt uskaltavat ylittää yhteiskunnan piirtämiä rajalinjoja. Ei riitä, että seurustelemme vain kaltaistemme kanssa, joilla on sama yhteiskuntaluokka, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen kuin meillä.
Elämme kuitenkin toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin antiikin kristityt, ja siksi tarvitsemme erilaisia askeettisia harjoituksia kuin he. Hagmanin mukaan tämän päivän kristitty tarvitsee erityisesti harjoituksia, jotka auttavat käsittelemään kuluttamista.
”Käytämme kuluttamista pitääksemme elämän liikkeessä, palkitaksemme itseämme. Voisimme käyttää moderneja askeettisia harjoituksia irrottautuaksemme tästä.”
Ensi viikolla ilmestyvässä kirjassaan Om sann gemenskap (Artos ja Fontana media) Hagman kirjoittaa auki kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä ja etsii vaihtoehtoja elämäntavalle, jossa yritämme toteuttaa itseämme kuluttamisen avulla.
Samalla Hagman luonnostelee tähän päivään sopivia askeettisia harjoituksia, joita voi tehdä tavallisen arjen keskellä.
”Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita”, Hagman ehdottaa.
Suomessa kun ollaan, monet Hagmanin harjoituksista liittyvät kännykän ja muun mobiilitekniikan käyttämiseen.
Kännykät poimitaan esiin, kun odotamme bussia ja meillä on tyhjä hetki. Usein ne riistävät huomiomme ihmisten välisissä tapaamisissa ja jopa lasten seurassa. ”Kaikki ajattelevat, että tämä on sairasta, ja silti teemme niin”, Hagman toteaa.
Hagman ehdottaa nettiriippuvuuden vastalääkkeeksi yksinkertaisia ”luostariharjoituksia”, joiden tarkoituksena on opetella olemaan siellä, missä olemme.
”Älä ota koskaan puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista. Jos seuraamme näitä sääntöjä, selviämme tekniikan kanssa aika hyvin”, hän sanoo.
Kännykkäaskeesi kuulostaa järkevältä, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on yhteiskunnallisen vastarinnan kanssa?
”Juuri sitähän tässä teemme”, Hagman selittää kärsivällisesti.
Nettiriippuvuudessa on Hagmanin mukaan kyse yrityksestä hallita omaa elämää, vaikka elämän kontrolloiminen on todellisuudessa mahdotonta.
Kun asetamme puhelimen kautta toimivat suhteet tämän hetken edelle, emme enää asetu alttiiksi toinen toisillemme.
Hagman toteaa, että nettikuplassa eläminen sopii hyvin yhteen kapitalistisen ajattelutavan kanssa.
”Silloin emme elä siitä hyvästä, jonka Jumala antaa meille, vaan teemme sen itse. Sellainen ihminen on helppo saada ostamaan asioita.”
Kaikkein tärkein kristillisen vastarinnan muoto oli Hagmanin mukaan jo antiikin kristittyjen käytössä. Hän uskoo, että jumalanpalvelus voi opettaa meitä vapautumaan keskinäisestä vertailusta ja ottamaan elämän vastaan lahjana.
”Sukupolvi toisensa jälkeen on ymmärtänyt, että ehtoollisessa on sisäänrakennettuna kristillisen tradition tärkein sisältö. Ehtoollisen viettäminen on paras työkalu, joka meillä on, vaikka se ei ole täydellinen.”
Ehtoollisen merkityksen tavoittaminen voi Hagmanin mukaan tuottaa nykyihmiselle päänvaivaa.
Elämme vahvasti yksilöllistyneessä yhteiskunnassa, jossa myös uskonto on yksilöllistynyt. Niinpä kirkossa käyvä kristitty saattaa ajatella tähän tapaan: ”Menen kirkkoon itseni vuoksi, kyse on minun ja Jumalan välisestä asiasta. Ehtoollinen tapahtuu minun ja Jeesuksen välillä.”
Tämäkin näkökulma kuuluu ehtoolliseen, mutta Hagmanin mielestä olisi tärkeämpää huomata, että messussa kristityt tekevät jotakin yhdessä.
”Ehtoollinen on ikään kuin kone, joka luo kirkon. Siinä annamme elämämme Jumalalle ja saamme sen takaisin kristittyjen yhteyden muodossa.”
Ehtoollista viettävät kristityt harjoittelevat Hagmanin mukaan hyvin toisenlaista suhtautumista elämään kuin se, johon olemme kasvaneet kulutusyhteiskunnassa.
Varhaiskirkossa jokainen messuun tulija toi mukanaan leipää ja viiniä, ja nämä koottiin yhteen. Ehtoollisen vieton jälkeen kerättyjen lahjoitusten ylijäämä annettiin köyhille, sairaille ja tarvitseville.
”Jokainen jumalanpalvelukseen kokoontuva kristitty toi mukanaan oman elämänsä. Ehtoollisen vieton yhteydessä elämät ikään kuin koottiin yhteen ja niiden puolesta rukoiltiin. Jollakin tavalla yhteen tuoduista lahjoista tulee Kristuksen ruumis.”
Nykyään teemme saman asian hieman eri tavalla, kun maksamme kirkollisveroa ja lahjoitamme messussa rahaa kolehtiin. Kerätty ylijäämä menee vähäosaisille diakoniatyön muodossa.
Messun perusajatus on Patrik Hagmanin mukaan säilynyt ennallaan.
”Elämäni saa sisältönsä siitä, että voin liittyä yhdessä toisten kanssa Kristuksen ruumiiseen, eikä ylijäämästä, jonka voin koota itselleni työskentelemällä kovasti. Tätä me harjoittelemme, kun vietämme ehtoollista sunnuntaista toiseen.”
Jaa tämä artikkeli: