Metsän vahvin eläin
Minusta on kiva ampua kiväärillä. Armeijassa opin, että se on minulle aika luontaista hommaa. Myönnän, että tältä osin tunnen itseni miehiseksi. Tuntuu hyvältä, kun osaa hallita teknistä vimpainta ja saa sen tekemään asioita puolestaan. Silti olen enemmän kuin surullinen siitä, että asekauppaa koskeva kansainvälinen sopimus kaatui. Ymmärrettävää voitontavoittelun kannalta, masentavaa ihmisyyden kannalta.
Kansansatu kertoo karhusta ja muurahaisesta, jotka mittelivät voimiaan. Karhu piti itseään metsän vahvimpana eläimenä. Muurahainen haastoi karhun sanoen: ”Se, kumpi jaksaa nostaa itsensä kokoisen kiven, on metsän vahvin eläin.” Tietäähän sen, miten siinä kävi! Saduissa pieni ja vähäpätöinen on usein suurta ja kaunista. Olisipa oikeassa elämässäkin.
Kumpi on vahvempi, aseviennin suurvalta vai maaseudun köyhä nainen? Totta, että suurvalta voi murskata naisen, kuten sadun karhu olisi voinut talloa muurahaisen. Silti muurahainen olisi jäänyt vahvimmaksi jo pelkästään siksi, että uskalsi uhmata suurta ja pelottavaa. Afrikkalainen tai aasialainen nainen lapsikatraineen miesvaltaisen kulttuurin keskellä on monin verroin vahvempi kuin aseviejät. Silti arjen keskellä tiedämme, ettei naisen sana useinkaan paljoa paina. Käsiaseita koskeva vientisopimus kariutui asekauppiaitten päätöksellä. He käyvät kauppaansa toimistoissaan, turvallisissa kortteleissaan ja nauttivat hyvinvoinnin eduista. Aseiden käytöstä kärsivät nuo maaseudun naiset, heidän miehensä ja lapsensa. Taakka, jonka he kantavat, on moninkertainen asekauppiaitten kynänpyöritykseen verrattuna.
Kristinuskon mukaan elämä on meillä vain hallintaoikeudella. Elämän omistaja on Jumala. Viime kädessä olemme hänelle tilivelvollisia siitä, miten lahjojamme käytämme. Tilivelvoitetta voisi ajatella myös suhteessa kanssaihmisiin.
Kunpa satu olisi joskus totta ja karhu oikeasti tunnustaisi muurahaisen rohkeuden ja vahvuuden. Taidanpa joka tapauksessa vastedes jättää kiväärillä herkuttelut sikseen.
Jaa tämä artikkeli: