Mielipide: Jos armo ja suvaitsevaisuus kukoistaisivat Kirkkopäivillä, ”minä oikeassa, sinä väärässä” -asetelma murtuisi
Leikitään, että joku piispa olisi kutsunut seksuaalirikoksen tehneen, päihtyneenä autoa ajaneen ja uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomion saaneen henkilön keskustelemaan kanssaan julkiseen tilaisuuteen.
Piispa olisi luultavasti persoonana henkilö, joka on omassa eettisessä kehityksessään melko pitkällä. Hän tiedostaisi jo ennakkoon, että nyt voi absoluuttisesti maailmaa hahmottaville, asiat dikotomisesti mielessään jakaville henkilöille tulla suuri henkinen ahdistus, monimutkainen dilemma pohdittavakseen.
Piispa varmaankin olisi varautunut saamaan julkista palautetta, yleensähän sitä tulee enemmän närkästyjiltä kuin laajasti asioita ymmärtäviltä.
Leikitään, että joku skeptinen toimittajakin asettuisi kuuntelijoiden joukkoon, tietäen istuessaan penkkiin olevansa oikeamielisten edustaja tässä kyseenalaistamassaan tilaisuudessa. Leikitään, että auringon alla, kyseisen tilaisuuden yllä, olisi sinä päivänä poikkeuksellinen määrä viisautta, suvaitsevuutta ja armoa, jolloin kuulijat olisivat virittäytyneet suhteellisen ajattelun tasolle, joka mahdollistaa asettumisen toisen ihmisen asemaan.
Oli juotava, itkettävä ja juotava, liskoaivojen määräämänä. Kuulijat kulkisivat hänen mokkasiineissaan, empaattinen ymmärrys aukaisisi heidän silmänsä.
Seksuaalirikoksentekijä saisi kuulijat asettumaan asemaansa, oman tuskaisen elämänpolkunsa eri vaiheisiin, kun traumperäinen hoitamaton stressi on vaivannut, seksuaalinen halu on ollut pakottavaa ja kanavoitunut väärin, kun laittoman toiminnan ehkäisy on ollut yksilölle vaikeaa, jälkikäteen ajatellen mahdotonta. Apua hän ei aikanaan saanut.
Päihtyneenä ajanut aukaisisi vahvaa geeniperimäänsä alkoholismisairauteen, miten hän jouduttuaan väkivallan uhriksi lääkitsi itseään alkoholilla, kuten niin monet muut, mutta hänen geeneillään riippuvuussairaus käynnistyikin vauhdilla. Oli juotava, itkettävä ja juotava, liskoaivojen määräämänä. Kuulijat kulkisivat hänen mokkasiineissaan, empaattinen ymmärrys aukaisisi heidän silmänsä.
Kolmaskin kutsuttu kertoisi taustojaan ja perustelisi kantojaan, ja kuulijoissa tapahtuisi sama arkinen ihme: kyky rennosti asettua hänen asemaansa, ymmärtää hänen mielipiteitään pelkäämättä oman oikeassaolemisen, narsistisesti valitettavan hauraan turvatilansa särkymistä.
Kuulijan dikotominen ”minä oikeassa, sinä väärässä” -asetelma murtuisi. Osallistuneita yhdistävä kanssaihmiseen kohdistuva aito empatia, lähimmäisenrakkaus, saisi tapahtumien edetessä tilaisuuden muistuttamaan Uuden testamentin tarinoiden juonta.
Marjo Kankkonen
psykologi, psykoterapeutti
Jaa tämä artikkeli:
