Mielipide: Narratiivi ja totuus eivät ole sama asia Lähi-idässäkään
Narratiiviksi kutsutaan esittäjänsä tarkoitusperiä palvelevaa kertomusta, joka sopivista osista koottuna vaikuttaa mutkista oiottunakin riittävän todelta ja todennäköiseltä. Suomen synty ja historia Z. Topeliuksen esittämänä on juuri tällainen.
Vaaralliseksi narratiivin tekee, jos sitä Hannu Ihalaisen tapaan käyttää nykyhetken selittämiseen ja vääryyksien oikeuttamiseen (K&k 21.6). Jokainen Lähi-itää seurannut tietää, että totuus on äärettömän mutkikas.
Jos maassa asuvat ei-juutalaiset pitävät itseään kansana ja kutsuvat itseään palestiinalaisiksi, ei sen mitätöimiseen riitä minkäänlainen valtiopropaganda. Osa heistä on kristittyjä.
Gazan tilanne on tietenkin kaikkein surkein. Alue ei ole elinkelpoinen sen kokoiselle väestölle, sieltä ei pääse muuttamaan pois eikä työtä tai toimeentuloa ole. Jotkut juutalaistahot ovat tosin määritelleet antisemitistiseksi myös sen, että vertaa Israelin tekoja tai olemusta millään tavoin natsi-Saksaan. Silti on kysyttävä, miten nykyinen Gaza eroaa vaikkapa ghetosta toisen maailmansodan aikaan?
Israel ei ole viaton uhri, vaan hyvin varusteltu alueellinen sotilasmahti, joka on käyttänyt valtaansa myös ihmisoikeusrikollisten hyväksi. Ariel Sharon oli joukkoineen osallisena Sabran ja Shatilan verilöylyssä, jossa murhattiin vähintään satoja siviilejä, naisia ja lapsia.
On kysyttävä, kumman pitäisi ottaa ensimmäinen askel, senkö, jolla on alueella kaikki poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen valta, vaiko sen, jolla mitään ei ole?
Narratiivista ei ole apua, jos ei ole suunnitelmaa, millä tavoin toimimalla tänään syntyvä gazalaisvauva ei 18 vuoden kuluttua ole terroristi tai sellaisen vaimo. Siihen kirkolla tietenkin voisi olla kanta.
Matti Kuronen
Vantaa
Jaa tämä artikkeli:
