null Mikä on kristinuskon ja kielen suhde?

Kuva: Jarkko Peltoluhta

Kuva: Jarkko Peltoluhta

Mikä on kristinuskon ja kielen suhde?

Uskonto on kieli! Usko ei tarvitse kieltä! Ei ole uskontoa ilman kieltä! Neljä asiantuntijaa pohtii kristinuskon ja kielen suhdetta.

Uskontoja on verrattu ideologioihin ja taiteisiin, mutta piispainkokouksen pääsihteerin, dosentti Jyri Komulaisen, mielestä uskonto rinnastuu parhaiten kieleen.

– Kieli on ennen meitä, saamme sen osana elämää ja se toimii välittäjänä meidän ja maailman välillä. Lapsen uskonnollinen kasvatus rinnastuu paremmin kielen oppimiseen kuin ideologiseen indoktrinaatioon, Komulainen selittää.

– Kieli on vertauskuvista paras, mutta en silti sano, että uskonto ja kieli ovat sama asia.

Oli miten oli, kielellä on uskonnoissa oleellinen asema. Komulainen on työssään pyöritellyt paljon kielen ja uskonnollisten traditioiden suhdetta.

– Islamin mukaan Jumalan sana tuli kirjaksi, mutta kristinuskon mukaan se tuli lihaksi. Ihmiset vertailevat Raamattua ja Koraania, vaikka niiden merkitys on aivan eri, Komulainen toteaa.

Veriuhri kuulostaa barbaariselta

Kristinuskon ytimessä on kertomus Jeesus Nasaretilaisesta. Vaikka Jeesus eli tietyssä kulttuurissa ja kielessä, kristinusko on Jyri Komulaisen mukaan ylikansallinen projekti.

– Paradoksaalisesti kristinusko on kuitenkin aina tuotava kuhunkin kulttuuriin ja kieleen, Komulainen selittää.

Siinä on kirkoille pulma. Kulttuuri ja kieli kehittyvät, ja ellei kristinuskoa sanoiteta niiden mukana, siitä tulee käsittämätön.

Islamin mukaan Jumalan sana tuli kirjaksi, mutta kristinuskon mukaan se tuli lihaksi.
– Jyri Komulainen

Komulainen nostaa esimerkiksi puheen Jeesuksen sovituskuolemasta, jota muun muassa teologian tohtori Jarmo Tarkki kritisoi heinäkuussa Alppilan kirkon teologipäivillä.

– Helsinkiläisestä veriuhri varmaan kuulostaa barbaariselta, mutta esimerkiksi monille hinduille uhrit ovat elävää todellisuutta. Uudessa testamentissa on kuitenkin muitakin kuvauksia. Toimisiko 2010-luvun Suomessa paremmin esimerkiksi puhe tien kulkemisesta? Komulainen pohtii.

Kristinuskon kielipaletista ei pidä Komulaisen mukaan karsia pois ilmaisuja, jotka eivät aukene modernille länsimaalaiselle. Länsimaalaiselle on vain puhuttava länsimaalaisen kieltä.

On toki oleellinen kysymys, milloin ollaan muuttamassa sanoman kieliasua ja milloin sisältöä. Onko niillä edes eroa? Kielen ja sen kuvaaman todellisuuden suhde ei ole yksioikoinen.

Kun kieli ei pelaa

Ihmiselle on puhuttava kielellä, jota hän ymmärtää. Mutta entä, jollei ymmärrä mitään kieltä?

Työskentely vaikeasti kehitysvammaisten pappina sai teologian tohtori Björn "Nalle" Öhmanin ajattelemaan. Öhman veti rippileirejä nuorille, jotka eivät koskaan olleet oppineet puhumaan.

– Kun kieli ei toimi, sitä huomaa, miten paljon on ei-kielellistä, Öhman toteaa.

Nykyään Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana työskentelevä Öhman on pohtinut paljon kielen ja uskonnon suhdetta. Hänen uskonnonfilosofian väitöskirjansa käsitteli vaikeasti kehitysvammaisten uskonnollisuutta.

– Minulle tuli työssäni selväksi, että kohdatessani kehitysvammaisia kohtaan seurakuntalaisia. Yhteys ei välttämättä perustu kieleen. Rituaalit, musiikki ja muut elementit nousevat silloin arvoon, Öhman selittää.

Vaikka kieli ei pelaa, vuorovaikutus voi olla syvää.

Normaaleja ihmisiä ei ole

Luterilaisen kirkon piispainkokous linjasi vuonna 1988, ettei vaikeasti kehitysvammaisten rippikoululla ole tiedollisia tavoitteita. Muu ei olisikaan mahdollista.

Kun ihmisen kognitiiviset ja kielelliset kyvyt ovat rajoittuneet, teologiset kysymykset näyttäytyvät eri valossa. Monissa fundamentalistis-kristillisissä piireissä vaaditaan yksilöä punnitsemaan uskonasioita tiedollisesti, tekemään niitä koskeva ratkaisu ja ilmaisemaan se sanallisesti. Vaikeasti kehitysvammaisten kanssa kaiken sen voi unohtaa.

Björn Öhmanin mukaan asia ei oikeastaan koske pelkkiä kehitysvammaisia. Ihmisten jaotteleminen normaaleihin ja rajoittuneisiin on kaiken kaikkiaan virhe.

– Kokemukseni vammaisista seurakuntalaisista ovat auttaneet minua ymmärtämään, että käsite "normaali ihminen" on kuvitelmaa, Öhman sanoo.

Kokemukseni vammaisista seurakuntalaisista ovat auttaneet minua ymmärtämään, että käsite "normaali ihminen" on kuvitelmaa.
– Björn "Nalle" Öhman

Ihmisyyden moninaisuus ei Öhmanin mukaan ole Raamatussakaan vierasta. Paavali kutsui seurakuntaa Kristuksen ruumiiksi, joka koostuu erilaisista osista. Jeesus taas asetti uskon esikuvaksi lapsen.

– Tapamme yrittää hallita maailmaa kielen kautta saa kovan kolauksen Jeesukselta, joka sanoo, että Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten, Öhman huomauttaa.

Kristinuskon ytimessä ei Öhmanin mukaan ole ymmärtäminen tai sanoittaminen, vaan kohtaaminen.

– Meidän on vaikea hyväksyä, että kohtaaminen riittää. Kuka meistä voi ymmärtää, mitä esimerkiksi ehtoollisessa tapahtuu? Silti ihminen kohtaa siinä Jumalan.

Tarvitseeko usko kieltä?

Kielellisesti rajoittuneet voidaan ottaa mukaan uskonnonharjoitukseen, mutta voiko uskontoa olla ilman kieltä? Helsingin yliopiston uskontotieteen professori René Gothóni uskoo, että ei.

– Esimerkiksi delfiinien on arveltu osoittavan myötätuntoa kuolevaa lajitoveriaan kohtaan, mutta se ei ole sama asia kuin uskonnollinen liike tai käsitejärjestelmä, Gothóni sanoo.

Toisaalta Gothóninkaan mielestä kielen ei tarvitse olla sanallista. Esimerkiksi kuurot voivat harjoittaa uskontoa viittomakielellä.

– Jo muinaiset luolamaalaukset kertovat rituaalisesta toiminnasta. Ilman mitään kielen muotoa minun on kuitenkin vaikea uskoa, että uskonto olisi mahdollista, Gothóni pohtii.

Lopulta asia riippuu termien määrittelystä. Kysymys kielestä riippuu kielestä. Järjestäytynyt teologia tarvinnee kielen, mutta ymmärrys siitä, ettei täällä olla yksin, on Gothónin mukaan paljon sitä vanhempi.

– Ihmiskunnan alkuaikoina kieli oli alkeellista, mutta ihmisillä on ilmeisesti jo silloin ollut käsitys korkeammasta voimasta ja pelko omasta kuolemasta. Pelon voittamiseksi on haettu korkeammasta turvaa, Gothóni kertoo.

Vakiintunut kieli tuo turvaa

René Gothóni on kirjoittanut muun muassa Sri Lankan buddhalaisuudesta, pyhän Athosvuoren ortodoksimunkkien elämästä ja hermeneutiikasta eli tulkintaopista uskontotieteessä.

Gothónin mukaan kielen ja uskonnon suhde on monimutkainen. Eri kielissä asioita ymmärretään eri tavalla. Yksilön näkökulmasta kieli ei myöskään kanna vain informaatiota vaan myös tunteita. Niiden kääntäminen on aivan oma juttunsa.

– Kielen oppiminen tapahtuu samanaikaisesti, kun lapsi ymmärtää olevansa olemassa. Kielen tunneaspekti syntyy samaan aikaan sen tiedollisen aspektin kanssa, Gothóni kertoo.

Ihmiskunnan alkuaikoina kieli oli alkeellista, mutta ihmisillä on ilmeisesti jo silloin ollut käsitys korkeammasta voimasta ja pelko omasta kuolemasta.
– René Gothóni

Varhaisen uskonnollisen kielenkäytön ympärille nyörittyy siksi usein turvallinen tunne. Monissa herätysliikkeissä pitäydytäänkin tiukasti vakiintuneissa puhetavoissa.

Eri kielet kuvaavat kuitenkin samaa todellisuutta. René Gothónin mielestä ei ole mitään syytä ajatella, etteivätkö esimerkiksi eri kieliä puhuvat kristityt edustaisi samaa uskontoa.

– He puhuvat samasta asiasta ja ovat kaikki suuren kristillisen sateenvarjon alla, hän toteaa.

Samaan kielijärjestelmään joutuu Gothónin mukaan antautumaan myös uskonnon vastustaja. Kriitikosta tulee uskonnon kielen peili.

– Ateistin tragedia on, että hän on enemmän teologi kuin monet teologit, Gothóni sanoo.

Sanat eivät tavoita Jumalaa

Sekä René Gothóni että Björn Öhman mainitsevat pohdintojensa muassa apofaattisen eli kielteisen teologian. Sen mukaan ihmisen ymmärrys ei voi tavoittaa Jumalaa, minkä vuoksi Jumalasta voidaan oikeastaan sanoa vain, mitä hän ei ole. Apofaattisella teologialla on pitkät juuret etenkin ortodoksisessa kristillisyydessä.

– Kyse on siitä, että kirkkoisät, jotka olivat aikansa oppineita, lukivat myös paljon filosofiaa ja olivat tietoisia ihmiskielen rajoittuneisuudesta, kertoo Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi, teologian tohtori Mikael Sundkvist.

Me juhlimme uskon salaisuutta, jonka kielelliset määritelmät ovat, sanoisinko, kehnoja.
– Mikael Sundkvist

Sundkvistin mukaan apofaattisen teologian tarkoitus on vapauttaa ihminen tämän luomista jumalankuvista. Ihmisen käsitys Jumalasta on aina vajaa, ja siksi mielen rakentamasta kuvasta tulee helposti epäjumala.

– Kun sanomme jotain Jumalasta, meidän pitää ymmärtää, että se on meidän järkemme luoma kuva. Jumala on aina enemmän kuin kuvamme hänestä, Sundkvist sanoo.

– Me juhlimme uskon salaisuutta, jonka kielelliset määritelmät ovat, sanoisinko, kehnoja.

Rajoittunut, mutta ei merkitystä vailla

Ortodoksinen apofaattinen teologia ei Mikael Sundkvistin mukaan tarkoita agnostismia, jonka mukaan Jumalasta ei voi tietää mitään. Vastaus on Kristus.

– Samat kirkkoisät, jotka muotoilivat apofaattista teologiaa, korostivat voimakkaasti, että Jumala on ilmestynyt Kristuksessa, ja hänestä me voimme puhua. Se, että kieli on rajoittunut, ei tarkoita, että kieli olisi vailla merkitystä, Sundkvist sanoo.

Sundkvistin mukaan kielellisesti enemmän ja vähemmän kehittyneet ovat Kristuksen edessä samassa asemassa.

– Kristuksen käskyjä noudattamalla Jumalan läsnäolo ja rakkaus meissä vahvistuu. Sanoisin, että lapsi tai kehitysvammainen voi noudattaa niitä jopa aikuista paremmin. Meidänhän piti tulla lasten kaltaisiksi, Sundkvist pohtii.

– Toki jos on älykäs, niin äly tulee mukaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: