null Millä asialla?

Kimmo Saares

Kimmo Saares

Millä asialla?

15-vuotiaan Vantaan Laurin uudet kolumnistit kertovat, millaisia he olivat 15-vuotiaina ja mikä heitä nyt huolestuttaa.

Kimmo Saares
 
Miten päädyit papiksi?
 

— Pitkän kaavan mukaan kipuillen, kysellen ja kilvoitellen. Ehkäpä tällaisiakin pappeja tarvitaan. Pappina puhun rakkaudesta, toimittajana haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan.

Mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattomia?

— Rakkaus on aina jotain pyhää, eli se ainakin on luovuttamatonta, samoin kuin ihmisen arvo. Jokainen ihminen on korvaamattoman, huikean arvokas. Yksityiselämässä yritän opetella määrittelemään luovuttamattoman siivun aikaa, joka on vain ja ainoastaan omalle perheelle. Se sakki on tietysti myös luovuttamaton.

Mitä asioita haluaisit edistää? Entä muuttaa?

— Suvaitsevaisuutta, erilaisuuden sietokykyä, rauhaa ja rakkautta kannattaa aina edistää. Kirkon diakoniatyössä tärkeää on taisteleva diakonia: ei puututa ainoastaan oireisiin, vaan vaikutetaan kärsimyksen syihin ja pyritään muokkaamaan todellisuutta paremmaksi elää. Kirkon olisi aika ottaa taas vahvasti kantaa.

Mikä sinua huolestuttaa?

— Arvojen koveneminen yhteiskunnassa ja rajalinjojen pystyttäminen kirkon sisälle.

Mistä suutuit viimeksi? Mitä silloin teit?

— Enpä taida kertoa syytä, mutta joudun myöntämään, että käämin kärähtäessä kielenkäyttöni ei ole parasta A-luokkaa, ainakaan papillisin kriteerein.

Miltä maailma näytti, kun sinä olit 15-vuotias? Mikä sinua silloin kosketti tai kiinnosti?

— Vuonna 1976 veivasin innokkaasti polkupyörällä ympäri Suomea ja ihmettelin ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Väsäsin runoja ja kirjoitin pateettisia kirjeitä, koin suuria tunteita.

— Käynnissä oli useita sotia, jotka kummittelivat lähes jokaisen ajatuksissa, kylmä sota roikkui uhkana ilmassa. Sinä vuonna aloittivat soittaa U2 Dublinissa ja Eppu Normaali Ylöjärvellä. Concorde, äärimmäisen kaunis ja ekologisesti älytön lentokone, pääsi kutistamaan maailmaa.

Kimmo Saares
täyttää kahden viikon päästä 50 vuotta. Hän on pappi ja toimittaja-tuottaja ja tehnyt myös kouluttajan ja konsultin töitä. Nykyisin Saares työskentelee Korson seurakunnassa.


Johanna Sumiala

Miten sinusta tuli viestinnän tutkija?

— Joku voisi sanoa sattumalta, toinen, että johdatuksesta. Minusta piti tulla toimittaja. Haaveilin porilaisena lukiolaistyttönä kirjeenvaihtajan ammatista asemapaikkana Pariisi. Tuo toive ei ole vielä toteutunut.

— Aloitin opinnot Helsingin yliopistossa heti ylioppilaskevään jälkeen. Pääaineen valitsin lähinnä sen perustella, missä aineessa olisi pääsykoe heinäkuussa ja vaatimuksena yksi kirja. Sellainen oli folkloristiikka. Tajusin aika nopeasti, että folkloristiksi minusta ei ole. Oikeaa pääainetta etsiessäni vaeltelin eri laitoksilla.

— Muutin Pohjois-Suomeen ja Oulun yliopistoon, josta valmistuin aate- ja oppihistorian maisteriksi. Matka jatkui Jyväskylän yliopistoon, jossa väittelin vuonna 2001. Pääaineeni oli journalistiikka.

— Sittemmin palasin Helsingin yliopistoon, jossa olen tehnyt erilaisia pätkätöitä kohta kymmenen vuotta välillä yliopistonlehtorina, välillä taas tutkijana. Viime vuosina olen tutkinut paljon kuolemaa, rituaaleja, pyhää ja sitä, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät tämän päivän mediassa.

Mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattomia?

— Intohimo. Ilman sitä ei jaksa elää.

Mitä asioita haluaisit edistää tai muuttaa?

— Toivoisin, että me ihmiset olisimme rehellisempiä itsellemme ja toisillemme. Nykyisin yritän katsoa maailmaa ja itseäni enemmän sen kautta mitä teen, en sen mitä sanon. Ristiriita on joskus irvokas sekä ympärillä että itsessäni.

Mikä sinua huolestuttaa?

— Pelkuruus ja narsismi.

Mistä suutuit viimeksi? Mitä silloin teit?

— Olen aika suuttuvaista tyyppiä. Viimeksi taisin suivaantua siitä, miten huonosti meitä tutkijoita kohdellaan nykyisin yliopistolla. Vuodatin suuttumusta parille kollegalle ja mietimme, mitä asiassa voisi tehdä — jos mitään.

Miltä maailma näytti, kun sinä olit 15-vuotias? Mikä sinua silloin kosketti tai kiinnosti?

— 1980-luvun puoliväli oli Suomessa juppikulttuurin nousua, joka tosin päättyi sitten vuosikymmenen lopulla mahtavaan mahalaskuun. Olin vähän sellainen äänekäs nuori nainen, joka halusi kiihkeästi puuttua kaikkiin maailman epäkohtiin. Siilin piikkien alla taisi piillä kuitenkin aika epävarma, naiseuttaan etsivä tyttö.

Johanna Sumiala
on 39-vuotias viestinnän dosentti, joka työskentelee Helsingin yliopistossa viestinnän tutkijana, mutta siirtyy piakkoin Tampereen yliopistoon tutkijaksi.


Antti Nylén

Miten päädyit kirjailijaksi?

— En ole elämässäni valinnut juuri mitään, en myöskään sitä, että kirjoitan työkseni. Joskus lukiolaisena rakastuin lauseisiin, joita lauluissa ja kirjoissa oli, ja rakastan niitä yhä. Mutta pian aloin tuntea halua tehdä itse samanlaisia. Rupesin harjoittelemaan kirjoittamista. Siinä kului monta vuotta. Olen siis fani, joka selittämättömästi ei tyydy osaansa.

Mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattomia?

— Tässä ei voi mainita asioita, jotka voidaan minulta kysymättä ottaa minulta pois, kuten järki tai jalat, vaikka en niistä helposti luopuisikaan. Aidosti luovuttamattomia lienevät vain mielessä olevat perusvakaumukset, kuten usko ja toivo. Ilman niitä ei voi elää.

Mitä asioita haluaisit edistää?

— Haluaisin edistää ajattelua, jossa koko luomakunta nähdään Jumalan lahjana eikä typerien halujemme tyydyttämistä varten perustettuna resurssivarastona.

Mikä sinua huolestuttaa?

— Se, mitä maailmassa tapahtuu, kun kristillisestä ihmiskäsityksestä — kaikki ihmiset, niin vammaiset kuin kauniitkin, ovat Jumalan kuvina täsmälleen yhtä täydellisiä — vähitellen luovutaan. Eläinten jalostus hirviöiksi on nykyään jo hyväksytty. Olisi johdonmukaista, että ihmisiäkin aletaan pian kehittää yhä ”kilpailukykyisemmiksi” myös geenimuuntelun avulla. Rodunjalostusopit olivat sata vuotta sitten hyvin suosittuja edistyksellisen älymystön piirissä, mutta natsit pilasivat niiden maineen. On mahdollista, että maine puhdistuu vielä, kun 1900-luvun kauheudet unohtuvat.

Mistä suutuit viimeksi? Mitä silloin teit?

— En muista. En osaa tarkentaa. Olen enimmäkseen vihainen. Siitä seuraa yleensä kirjoittamisen halu, joskus myös itse kirjoittaminen.

Miltä maailma näytti, kun sinä olit 15-vuotias? Mikä sinua silloin kosketti tai kiinnosti?

— 15-vuotias alkaa usein jo olla sillä tiellä, jolla pysyy koko ikänsä. Minunkin kulttuurinen identiteettini sai alkumuotonsa 1980-luvun lopussa. Ensin löysin poplaulaja-kirjoittaja Morrisseyn äänen, joka on kuulunut elämääni siitä lähtien.

— 1980-luvun loppu oli masentavan rajuilun aikaa suomalaisessa kulttuurissa. Teemu Mäen kissantappovideo ja Jumalan teatteri olivat minusta käsittämättömän tyylittömiä. Ajattelen edelleen, että taiteessa hyökkäävyyskin on toteutettava hillityin keinoin.

Antti Nylén
on 37-vuotias kirjailija ja suomentaja. Hän on kirjoittanut kaksi esseekokoelmaa: Vihan ja katkeruuden esseet (2007) ja Halun ja epäluulon esseet (2010).


Raija Sollamo

Miten päädyit professoriksi?

— Pienestä tytöstä lähtien olen aina halunnut opettajaksi: ensin kansakoulun, sitten oppikoulun ja lopulta yliopiston opettajaksi. Haaveeni toteutui, kun professorin virassa voi yhdistää opettamisen ja tutkimisen.

Mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattomia?

— Luovuttamattomia asioita minulle ovat perhe ja läheiset ihmiset, samoin kotiseurakuntani Vantaankoski, oma kirkkoni ja tämä isänmaa. Ne ovat asioita, joista elän.

Mitä haluaisit muuttaa?

— Haluaisin poistaa köyhyyden maailmasta. Se on toteutettavissa, mutta se edellyttää sotien lopettamista ja kansainvälisen terrorismin poisperkaamista. Itsessäni haluaisin muuttaa montakin asiaa ja huonoa ominaisuutta, mutta tässä iässä se on työtä ja tuskaa, ellei suorastaan mahdotonta.

Mikä sinua huolestuttaa?

— Minua huolestuttaa kansainvälinen terrorismi ja ihmisten välinpitämättömyys. Pahuus on niin realistisesti läsnä tässä maailmassa, että pelottaa.

Mistä suutuit viimeksi? Mitä silloin teit?

— Minulla on aika pitkä pinna. En yleensä suutu. En minä eikä edes mieheni pysty muistamaan, milloin olisin viimeksi suuttunut. Sen sijaan minua ottaa päähän, jos yhteiskunta tai palvelut eivät toimi niin kuin niiden pitäisi, esimerkiksi kun Martinlaakson-bussi jättää matkustajat pysäkille pimeään, kylmään iltaan, kun sen ovia ei saada pysymään kiinni. Seuraava bussi tulee puolen tunnin kuluttua. Viimeksi kun näin kävi, kävelin iltapimeässä Kaivokselasta Vantaanlaaksoon ja olin iloinen, että pystyin kävelemään. Pysäkillä en olisi tarjennut odottaa. Siinä mielessäni suunnittelin kirpeää yleisönosastokirjoitusta joukkoliikenteen surkeasta palvelutasosta.

Miltä maailma näytti, kun sinä olit 15-vuotias? Mikä sinua silloin kosketti tai kiinnosti?

— 15-vuotiaana olin juuri sairastanut aasialaisen influenssan ja keuhkokuumeen sen jälkitautina. Venäläiset ampuivat ensimmäisen Sputnikin maata kiertävälle radalle.

— Minun pienessä maailmassani suuri kysymys oli, saisinko jatkaa lukiossa. Onneksi Vääksyn yhteiskoulu muuttui juuri silloin lukioksi luokka kerrallaan. Siinä minun kohtaloni sinetöitiin, eivätkä köyhät vanhempanikaan hennoneet vastustaa. Itse tietysti halusin ehdottomasti jatkaa lukiossa.

— Minulla on läpi elämäni ollut voimakas tunne siitä, että elämäntieni on kuin etukäteen viitoitettu. Askel askeleelta, portti kerrallaan se on avattu eteeni. Voisi kai puhua johdatuksesta. Ainakin se on subjektiivinen kokemukseni.

Jaa tämä artikkeli: