Miltä vanhuus tuntuu?
Tero Leponiemen valokuvat kertovat virolaissairaalan vanhuksista.
Valokuvaaja Tero Leponiemi kuvasi vanhuksia virolaisessa maalaissairaalassa kesällä 2007. Työn tuloksena syntyi valokuvanäyttely Vanhuus — tuleeko se yksin? Suurin osa näyttelyssä nähtävistä, sairaalan kroonikko-osastolla asuvista vanhuksista oli tavalla tai toisella yksin.
Mikä sai nuoren, mainosalalla työskentelevän helsinkiläismiehen tarttumaan tähän aiheeseen?
— Minua kiinnostivat virolaisten vanhusten kohtalot. He ovat ehtineet nähdä monta yhteiskunnallista rakennemuutosta. Varmasti valintaan liittyi myös pelko omasta kohtalosta, Leponiemi sanoo.
Vanhukset odottivat omaisia
Suurin osa sairaalan potilaista oli halukkaita ja innokkaita valokuvattaviksi ja haastateltaviksi.
— Todennäköisesti se toi vaihtelua heidän päiväänsä, Leponiemi sanoo.
Yksi kuvattavista oli syntynyt vuonna 1911. Hän oli ehtinyt nähdä tsaarin ajan, ensimmäisen Viron tasavallan, Neuvostoliiton ja Saksan miehitykset sekä toisen itsenäisen Viron.
"Monilla vanhuksilla oli toiveita,
joita olisi voinut toteuttaa."
Toisella puolella Neuvostoliittoa syntynyt Ivan puolestaan kysyi, voisiko Leponiemi viedä hänet vielä kerran entiseen kotimaahansa käymään. Se olisi ollut mahdollista, sillä Leponiemellä oli auto, passi ja rahaa. Ivanin toive jäi kuitenkin toteuttamatta. Hän kuoli vielä samana vuonna.
— Miksei olisi ottanut sellaista ex tempore –meininkiä ja lähtenyt, Leponiemi kysyy nyt.
— Monilla vanhuksilla oli paljon pienempiäkin toiveita, joita olisi voinut toteuttaa. Sitä ajatteli, että eihän nyt sellaista voi tehdä. Vierasta ihmistä ei tule noin vain auttaneeksi. Näitä on joutunut käymään läpi jälkikäteen.
Monet virolaissairaalan vanhuksista odottivat, että omaiset olisivat ottaneet yhteyttä tai käyneet tapaamassa heitä useammin.
— Kanssakäymisen tarve omien lähiomaisten kanssa ei vähene iän myötä. Päinvastoin, tarve voi jopa kasvaa.
Kotikielenä viro
Tero Leponiemen anoppi on eläkkeellä oleva, pienen virolaisen vanhustensairaalan ylilääkäri.
— Hänen kauttaan sain idean näyttelyn teemasta. Hänen avullaan sain myös yhteyden sairaalaan, jossa kuvat on otettu.
Helsingissä virolaisen vaimonsa Marisin kanssa asuva Leponiemi puhuu kotikielenään viroa. Leponiemi on asunut suurimman osan elämästään Vantaalla. Marisin hän tapasi opiskellessaan folkloristiikkaa ja etnologiaa Jyväskylän yliopistossa.
— Tapasimme vuonna 2000, kun Maris tuli Jyväskylän yliopistoon vaihto-oppilaaksi. Marisin palattua kotimaahansa, minä lähdin hänen perässään oppilasvaihtoon Tartoon.
Pariskunta viettää lähes kaikki lomansa Marisin vanhempien luona maaseudulla, 40 kilometrin päässä Tartosta.
— He asuvat vanhaa sukutilaa, joka Viron itsenäistymisen jälkeen yksityistettiin heille.
Leponiemi kuvasi virolaissairaalassa yli kaksi vuotta sitten, mutta näyttelyn kuvat ovat esillä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kuvissa esiintyvistä vanhuksista neljä on kuollut.
— Ajallinen etäisyys antaa kuvattaville intimiteettisuojaa. Näyttely ei ole dokumentti tietystä ajasta ja paikasta vaan vanhuudesta yleensä.
Leponiemi uskoo, ettei olisi voinut kuvata vastaavanlaista näyttelyä suomalaisessa sairaalassa.
— Tarvitaan jonkinlainen etäisyys aiheeseen. Jollei muuta, niin tarpeeksi pitkä fyysinen välimatka.
Vanhuus — tuleeko se yksin?
-valokuvanäyttely 11.10.-1.11. Korson seurakuntakeskuksessa
Jaa tämä artikkeli: