Meni hukkaan? Mitä kokemuksen tuhlausta ihmisen kuolema onkaan. Juuri kun opit elämään ja vähän viisastut, onkin jo ilta. Kuva: Sirpa Päivinen
Minun maailmani loppuu
On hyvä ajatella kuolemaa, sillä silloin näkee elämän tarkemmin.
Ostin elokuussa itselleni kuolinmekon UFF:in alennusviikoilta. Pitkä ja pehmeä vihreä puku maksoi kaksi euroa. Oston jälkeen se on roikkunut henkarissa kirjahyllyn reunalla, jotenkin en saa pantua sitä vaatekaappiin. On kuin mekko ja minä silmäilisimme toisiamme.
Ei ole tunteellista hömppää, jos kuusikymppinen miettii kuolemaa. Kirkon piirissä on perinteisesti oltu sitä mieltä, että kuoleman ajatteleminen on ihmiselle hyväksi. Arvot selkenevät, ja ihminen muistaa, mihin ja kenelle pohjimmiltaan kuuluu.
Nykyiset surutyöhön opastavat kirjat puhuvat samasta. Yksi kypsän ihmisen ominaisuus on se, että hän hyväksyy kuolevaisuutensa. Surevan suru on taas onnistuneesti surtu, jos hän lopulta irrottaa otteensa kuolleesta ja päästää tämän menemään muistojen joukkoon.
Kun katson kuolinmekkoani, en tunne minkäänlaista tyyneyttä vaan kateutta ja kiukkua. Mekko tulee säilymään kauemmin kuin minä.
Nuorempana olin kuolematon tai ainakin melkein. Päivien päättyminen oli niin kaukana horisontissa, ettei asialla ollut merkitystä. Myös äiti ja isä tulisivat elämään vielä kauan. Muita kuolleita en ollut nähnyt kuin lapsuuden ladulle tuupertuneen hiihtäjän ja oman isoisäni. Hiihtäjän päälle sateli lunta, ja isoisä makasi sängyssään suorana ja hiljaisena. Katselin kumpaakin uteliaana.
Tulevaisuus oli antelias ja pitkä, teitä riitti valittavaksi asti. ”Jos meidän Marja ei siinä onnistu, niin kuka sitten?”, sanoi äiti, kun olin lapsi. Aikuisena aloin olla asiasta samaa mieltä.
Nelikymppiselle Siperia oli jo ehtinyt opettaa. Näin, että olin kulkenut jo monen tienhaaran ohi. Joissakin oli tehty tietoisia valintoja, osassa taas olin ottanut vaistomaisen, jopa täysin harkitsemattoman askeleen. Tulevaisuuden horisontti oli huomaamatta kaventunut, mutta teoriassa paljon oli vielä mahdollista. Lapset olivat tulossa murrosikään, ja konkreettinen selviäminen piti ajatukset arjessa. Kuolema oli kaukana, vanhemmat elossa ja oma terveys hyvä, mitä nyt liikakilot huolettivat.
Viisikymppisenä päätin olla kypsä aikuinen. Jos en nyt seisoisi elämäni ohjaksissa ja ajatusteni takana, niin koska sitten? Elämä alkoi piirtyä esiin kaarena, joka vaati työstämistä ja hyväksyntää. Valittavana olevien teiden määrä oli pudonnut huomattavasti, mutta ymmärrys tapahtumista ja niiden syistä oli kasvanut. En yhtään ihmettele, että moni viisikymppiset ohitettuaan alkaa kysellä, oliko tässä tosiaan kaikki ja voisiko joku ihan muu olla vielä mahdollista, ennen kuin…
Kuolemakin tuli lähelle. Isä kuoli, ja minä kirjoitin jutun siitä, mitä kuolleelle tapahtuu viimeisen henkäyksen ja hautaustoimiston auton saapumisen välillä. Makasin valokuvaa varten Laakson sairaalassa vainajan valmisteluhuoneen sängyllä ristitaitoksella koristetun lakanan alla, kun kamera räpsyi ja hoitaja selitti, mitä kuolleelle tehdään. Ei tuntunut pahalta, tosiasioilta vain.
Ruumiinavausta seuratessa uteliaisuus voitti arkuuden. Miten kaunis oli elämänpuun-kuvio ihmisen pikkuaivoissa, miten kiehtova hänen koko ruumiinsa ja miten suuri hiljaisuus, kun kaikki oli ohi. Ruumiinavauspöydän ääressä ei kysellä, mitä ihminen oli elämässään ajatellut. Vainajan viimeinen palvelus elämälle ja vastauksia kaipaaville jälkeenjääville on paljastaa, mihin kuoli.
En koskaan unohda ääntä, joka lähtee ihmisen päästä, kun se kopsahtaa tutkimuspöydälle.
Äitini on liittynyt niiden ikäihmisten joukkoon, jotka muistelevat ahkerasti mennyttä. Kun äiti kuusi vuotta sitten täytti kahdeksankymmentä, hän totesi kaiken siitä eteenpäin olevan ylimääräistä. Moni nuoruuden kirjeenvaihtokaveri on jo laskenut kynän kädestään, jonkun tytär jatkaa kirjeenvaihtoa kuolleen sijasta.
Uskon itsekin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpää on ymmärtää elämän kokonaisuus. On hyvä nähdä itsensä lapsena, nuorena, aikuisena, äitinä ja puolisona ja nyt jälleen yksin elävänä ihmisenä. Kun tutkin mennyttä, itseäni, ratkaisujani ja väistöliikkeitäni, tulen armollisemmaksi. Syyn ja seurauksen ketjun näkeminen lisää ymmärrystä.
Elämä vain on, oikea tai väärä. Viime kädessä kysymys on selviytymisestä, ja me kaikki yritämme sitä niillä voimavaroilla, joita meillä kulloinkin on käytettävissä.
Juuri tämä minua elämässä eniten kiinnostaa: ihmisten selviytymistavat. Ne ovat yllättäviä, joskus käsittämättömiä ja mihinkään johtamattomia, joistakin voi ottaa oppia.
Mielenkiintoisinta mutta samalla vaikeinta on muutos. Silloin turvallisen tuttu siirtyy paikoiltaan, ja harva sellaisesta innostuu. Minäkin puhun liukkaasti avoimesta tulevaisuudesta ja uusien teiden kutsusta, mutta auta armias, jos joku istuisi toimituksen kokouksessa vakiopaikalleni. Siinä tuolissa ovat minun juureni.
Uskon, että ihmisessä on valtava elämänhalu ja pyrkimys selviytyä siitä, mikä eteen tulee. Ehkä parhaiten selviytyvät juuri ne, joille elämän arpajaisissa on siunaantunut joustavuutta ja rohkeutta.
Selviytyminen on myös ruumiimme peruspyrkimys. Vaikka tietoinen elämä olisi jo loppu, sydän saattaa pumpata tarmokkaasti edelleen, ja jokin ihmisessä kieltäytyy kuolemasta.
Katson kuolinmekkoani ja tunnen selvästi, etten erityisemmin halua kuolla. Mitä kokemuksen tuhlausta ihmisen kuolema onkaan. Juuri kun opit elämään ja vähän viisastut, onkin jo ilta.
On elokuinen lauantai-ilta keittiössä. Hillokattila porisee ja radion Lauantain toivotut soivat. Ystävä pitää seuraa, kun käännän kauhaa kattilassa ja täytän lasipurkkeja.
Pari päivää aikaisemmin olin esitellyt kuolinmekon syntymäpäivävierailleni. Kaunis mekko, rinnusten napit kiristävät vähän, mutta yläselänhän voi sitten tarvittaessa leikata auki.
Innostumme suunnittelemaan omia hautajaisiamme. Ystävän puku tulee olemaan se sinikukkainen, jota hän käytti raskausaikanaan. Silloin hän oli onnellinen. Ei kenkiä jalkaan, eikä hautajaisiin missään tapauksessa voileipäkakkua eikä täytekakkua. Hän ei ole koskaan oppinut arvostamaan niitä.
Itkemme ja nauramme vuoron perään, ja tango raikuu. Miten uskomatonta elämä onkaan: ymmärrys kasvaa, kokemuksia ja muistoja kertyy, mutta ketä ne loppujen lopuksi kiinnostavat? Lapsilla on oma elämänsä, emmekä mekään nuorena olleet erityisen innostuneita muiden kokemuksista. Me tiesimme itse ja osasimme melkein kaiken.
Ihmisen kokemusmaailma on salaisuus, joskus hänelle itselleenkin. Osaamme unohtaa, sivuuttaa, pistää maton alle ja sepittää historiaamme uudelleen. Varsinkin muutoksen ajat kääntävät mennyttä ympäri tai ainakin näyttävät sen uudessa valossa.
Kun ihminen kuolee, kokemukset ovat poissa. Kaikki kirjat, jotka osuivat suoraan ytimeen. Elokuvat, joiden äärellä kyyneleet virtasivat. Muistot merestä ja tuulen tuoksusta. Lapsen uninen liikahdus sylissä. Hetket, jolloin sanat purkivat kaikki rajat kahden ihmisen väliltä. Loppuun saatetun työn ilo. Tyyni rauha, kun istui kasvimaalla kahvikuppi kädessä vadelmapensaiden varjossa ja antoi kesän koskettaa.
Hyvästeltävien asioiden lista on pitkä, ja kurkkua kuristaa ajatuskin sen väistämättömyydestä. Mutta on hyvä ajatella hyvästeltäviä asioita. Silloin huomaa, mikä lopulta on tärkeää.
Pahinta kuolemassa on se, että minä kuolen. Minuus kuolee. Maailma loppuu, minun maailmani.
– Minun tulee niin minua ikävä, sanoo ystävä.
Keittiössä itku ja nauru sulavat yhteen.
Mutta me säilymme aina Jumalan muistissa, sanoo toinen ystävä. Hän on pappi.
Kyllä siinäkin lohtua on. Kaikki ei mene hukkaan, ei edes niiden indonesialaisten elämä, jotka vajosivat mutavyöryssä maan sisään tai jotka aalto pyyhki rannalta mereen. Sattumanvaraisia kohtaloita riittää joka viikolle.
Jumala muistaa, Jumala tietää, Jumala on oikeudenmukainen.
On päiviä, jolloin kirkon usko kantaa ja mieli suuntautuu luottavaisena tulevaan. Rakastava Jumala odottaa ja oikeus toteutuu.
Toisina päivinä olen yksin ja synkistelen.
Sitten on päiviä, jolloin ikuisuus on jo tässä, juuri nyt. Jumala on lähempänä kuin omat ajatukseni. Silloin ei ole suurta väliä sillä, jatkuuko elämä, ja missä muodossa. Yllätykset ovat tervetulleita, mutta pyhän läsnäolossa juuri nyt on jo kylliksi.
Kun katson kuolinmekkoani, en tunne minkäänlaista tyyneyttä vaan kateutta ja kiukkua.
Elämän ydin on sen jatkuvuudessa. Biologisesti olen tehtäväni täyttänyt, koska elämä jatkuu lapsissani. Muistan sen, kun täytän kasvimaalla kompostia. Keväällä istutan maatuneeseen jätteeseen kurpitsoja ja levitän lahoamattomat jämät katteeksi pensaiden juurelle.
Minussa on noin kuusikymmentä prosenttia vettä: vetyä ja happea. Loppu koostuu eri kokoonpanoin kuudesta alkuaineesta – hapesta, hiilestä, vedystä, typestä, kalsiumista ja fosforista – sekä pitkästä rivistä kivennäisaineita. Luonto panee ne kaikki kiertoon. Mutta entä varsinainen minä – kaikki kokemukseni ja löytöni?
Ihmisten välillä on jatkuvuutta myös henkisesti, vaikka kokemukset eivät sellaisenaan siirrykään sukupolvelta toiselle. Voin laskea oman hiilijalanjälkeni ja aiheuttamani rasituksen maapallolle. Miten lasketaan ihmisen henkinen ”jalanjälki” ja sen vaikutus lähellä eläviin?
Ehkä ainoa tasa-arvoinen asia ihmisten välillä on se, että jokainen joutuu ponnistamaan ainutkertaiseen elämäänsä annetulta pohjalta. Jokainen joutuu lähtökohdistaan huolimatta ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Jokainen myös jättää jälkensä ja näyttää tapansa elää.
Voin vain toivoa, etteivät lapseni joudu kovin taistelemaan taustansa kanssa. Äidit ja isät ovat kohtalo.
Kuusikymppiset tietävät jo, ettei vuosia ole määrättömästi. Pian tulee ilta, ja juhlavalot sammuvat.
Ei se helppoa ole, ei elämä eikä minuuden kuolema. Pakotietä ei ole näkyvissä.
Ehkä on hyvä antaa kuolemanpelon ja hyvästien kivun huuhtoa mukaansa turhanaikaista roinaa. Kipu selkeyttää ja tekee tilaa uudelle kasvulle.
Miten villisti rakastankaan elämää – ihan tätä tavallista – tietäessäni sen loppuvan. Kuinka kovasti haluaisinkaan jättää jälkeeni ilottomuuden ja arkuuden sijasta elämisen rohkeutta ja suurta halua vapauteen.
Elämän kauneus ja ihmisen katoavuus. Nuoruudessa löytynyt Helvi Juvosen runo osoittaa yhä suuntaa: ”Jäkälä nosti pikarinsa hauraan, / ja sade täytti sen, ja pisarassa / kimalsi taivas tuulta pidättäen. / Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: / Nyt malja elämämme rikkaudelle.”
Älä siis pelkää, vaan rakasta elämääsi. Ei maailma tähän lopu – ihminen vain.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syövän kanssa elää sekä juhlan että pelon hetkiä
Hyvä elämä─ Tällaiset asiat ovat kuin taivaalta putoavia kiviä, ne vain tulevat, sanoo Marja Kuparinen.