Tuomas Kyrö on kirjoittanut satiirisen sadun kerjäläisestä ja citykanista.
Monenlaisia muukalaisia
Kotimaisissa romaaneissa tavataan entisestä elämästään poistuneita.
Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Gummerus 2011.
Kolmekymppisen Joonas Konstigin Kaikki on sanottu on tavallaan hyvin tyypillinen ensimmäinen romaani, kuvaahan se nuorten aikuisten hapuilua, kapinaa ja rajoilla kompurointia.
Romaanin alkuasetelma on isän kuoleman aiheuttama suru ja epätietoisuus. Elämä, johon kukin kolmesta sisaruksesta on ehtinyt jo omalla tavallaan asettautua, menee moneen suuntaan kurkottelevasta kaipauksesta sekaisin. Siinä sitten etsitään totuutta niin isästä kuin itsestäkin ja lohtua niin pillereistä kuin tottelemisesta. Aika stereotyyppinen ratkaisu on panna perheen pojat kasvamaan miehiksi sodassa ja painisalilla ja antaa sisaren rauhoittua aikuisuuteen äitiyden myötä.
Konstig on taitava kuvaamaan kaksi–kolmekymppisten nuorten miesten maailmaa, herkkyyttä ja uhoa. Kaikki on sanottu elää pitkälti puheen varassa. Se kuitenkin kaipaisi tiivistämistä: 450 sivuun mahtuu elävää, paikoin riemastuttavaakin dialogia mutta myös paljon turhaa jauhamista. Kaikki on todellakin yritetty sanoa.
Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.
Tommi Melenderin teoksille on helppo löytää sukulaisia ranskalaisesta kirjallisuudesta: Albert Camus vaikkapa, miksei myös nykykirjailijoista Michel Houellebecq. Lohtu-romaanin nuoruudenystävyksistä toisesta on tullut kansainvälisesti tunnettu elokuvaohjaaja — ja vainaja. Toinen elää helsinkiläislähiössä, toistaiseksi, sillä jos hän ei vuoden kuluessa keksi syytä jatkaa elämäänsä, hän on päättänyt lopettaa sen.
Romaanissa vuorottelevat koeajalla elävän Eliksen kerronta ja edesmenneen Johanin haastattelut, sähköpostit ja elokuvakohtaukset. Sekä Johan että Elis ovat luopuneet kuvitelmasta, että elämällä olisi sen kummempaa tarkoitusta tai mieltä. Johania ajaa vielä intohimo työhönsä, josta hän ei silti tunnu nauttivan. Elis tekee töitä vain sen verran, että elättää itsensä. Maailma tuntuu hänelle vieraalta, mikään ei liikuta eikä suututa. Ei hän edes kärsi.
Kysymys olemassaolon mielekkyydestä ei tietenkään ole vain romaanihenkilöiden kysymys. Se on jokaiselle tuttu. Yleensä se mieluummin sivuutetaan ja jatketaan pientä elämää niin kuin ennenkin. Mutta entä jos tekisikin niin kuin Melenderin Elis, pienentäisi harkitusti elämäänsä entisestään? Jos elämä on enimmäkseen järjetöntä, miksei sitä voisi kuluttaa vaikka säännöllisiin kahvihetkiin lähiöbaarissa ja hengailuun ostarin pornokaupassa? Entä jos ei kannatakaan kysyä, miksi elää? Ehkä kysymys pitäisikin muotoilla ”miksi kuolla?” tai ”onko järkeä kuolla?”
Jari Tervo: Layla. WSOY 2011.
Jotain hieman surullista on siinä, että tarvitaan asialle oikea äijä, machon maineessa oleva Jari Tervo, jotta naisten ihmisoikeuksia käsittelevä romaani nousee otsikoihin ja myyntilistojen kärkipaikoille. Mutta taiten Tervo homman hoitaa. Kirjassa kuvataan sukunsa väkivaltaa pakenevan kurdityttö Laylan matkaa Turkista Saksan kautta Suomeen ja sivuraiteelle prostituoiduksi luiskahtaneen suomalaisen Helenan taistelua lapsestaan. Laylan ja Helenan kohtalot paljastavat myös alistamisen taustat: ikiaikaiset, kahlitsevat perinteet ja rahan lait.
Aluksi tutun tervomaisen nasevan kerronnan ja tarinan karmaisevan sisällön välillä tuntuu olevan sovittamaton ristiriita. Olo helpottuu, kun taipuu tarinan vietäväksi. Hyvin se nimittäin etenee — loppua kohti jo ehkä turhankin kovaa, aivan kuin Tervolle olisi tullut kiire pistää henkilöidensä asiat kerralla kuntoon.
Romaanin runsautta rakentavat myös ajankohtaiset sivuhenkilöt, kuten parittajan uraa aloitteleva ressukka Armonlahti ja ”maahanmuuttokriittinen” opiskelijapoika Jaussi. Tervon kirjoittama Suomi ei ole kovin kaunis, eikä luultavasti kaukana todellisuudesta. Ihmisestä sentään on vaikka mihin: sekä sokeaan väkivaltaan että aitoon ystävyyteen.
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.
Tuomas Kyrö on kirjoittanut oman versionsa Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta 36 vuotta esikuvan ilmestymisen jälkeen. Suomi on tuon ajan kuluessa muuttunut peruuttamattomasti, ja niinpä jäniksen kanssa matkaava mies on päivitetty romanialaiseksi kerjäläiseksi, Vatanescuksi. Eikä jäniskään tarkkaan ottaen ole jänis, vaan helsinkiläinen citykani, yhtä lailla ei-toivottu eläjä kuin Vatanescukin.
Kerjäläinen ja jänis on kummallisen parivaljakon monipolviseksi sotkeutuva reissu marjanpoimijoiksi ja rakennustyövoimaksi Lapin perukoille ja sieltä juhlittuina sankareina suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Se on satu niille aikuisille, joita tämänhetkinen ilmapiiri Suomessa paleltaa ja puristaa.
Kyröllä on tunnetusti taito asettaa lukija naamakkain omien ennakkoluulojensa kanssa, komiikan tajua ja vilpittömältä tuntuvaa uskoa siihen, että jyrkinkään jätkä ei ole immuuni inhimillisyydelle. Hyvä voittaa, ja hyvä niin. Ja nauraminen on sallittu.
Jaa tämä artikkeli: