Peppi Flinkmanille ulkomailla asuminen opetti suvaitsevaisuutta ja rohkeutta heittäytyä uusiin tilanteisiin.
Monta kokemusta rikkaammat
Ulkomailla asuneen lapsen suurin kulttuurishokki on paluu Suomeen.
Peppi, 16, ja Ella Flinkman, 14, muuttivat lapsena maasta toiseen isän työn perässä. Kun Flinkmanit kahdeksan vuotta sitten muuttivat Vantaalle, tytöt olivat ehtineet asua Virossa, Kiinassa ja Hollannissa.
Ella ja Peppi olivat oppineet kutsumaan itseään suomalaisiksi, mutta oli epäselvää, mitä se oikeastaan tarkoitti, sillä tytöt olivat käyneet Suomessa vain jouluna ja kesällä.
— Kun näki, millaista täällä on ja millaisia suomalaiset ovat, en olisi halunnut sanoa itseäni suomalaiseksi. Suomalaisuus ei ollut aikaisemmin tarkoittanut minulle oikein mitään, Peppi kuvailee alkuajan tuntemuksiaan.
Matkalaukkulasten kokemuksia tutkineelle Ilona Tikalle sisarusten tuntemukset ovat tuttuja. Tikka on luennoinut ja kirjoittanut kirjan aiheesta sekä työskennellyt opettajana esimerkiksi Ressun IB-koulussa Helsingissä. Hän on itsekin entinen matkalaukkulapsi, asunut Tansaniassa ja Englannissa.
— Paluu Suomeen on vaikeaa, koska silloin pitää kohdata muiden odotukset. Muut odottavat sinun olevan ihan normisuomalainen.
Ristiriitaa korostaa se, että vanhemmat kokevat palaavansa kotiin mutta lapselle Suomi on vieras. Olo saattaa olla juureton.
— Matkalaukkulapsen juuret ovat olemassa, mutta ne ovat erilaiset kuin muilla. Matkalaukkulapset eroavat muista aivan kuin kuusi ja männystä: männyllä on yksi vahva pääjuuri, kuusella monta vahvaa juurta, jotka kasvavat eri suuntiin, Tikka havainnollistaa.
”Kyllä te sopeudutte, saatte kavereita ja opitte kielen”, vakuuttavat vanhemmat, kun muutto ulkomaille koittaa. Ilona Tikan mukaan se pitääkin useimmiten paikkansa.
— Mitä nuorempana muuttaa, sitä helpompaa se on. Vaikeudet liittyvät yleensä siihen, että lapsi elää tässä ja nyt ja tuntee, että kavereita pitäisi olla heti, Tikka sanoo.
Ella ja Peppi Flinkman eivät ole kokeneet uusiin maihin sopeutumista vaikeaksi, mutta muuttotilanteisiin he ovat reagoineet eri tavoin. Ella ei ole maisemanvaihdoksia murehtinut, mutta Peppi on surrut, kun lelut on pitänyt pakata konttiin ja kaverit hyvästellä.
— Minä olen ajatellut, että on normaalia vaihtaa asuinpaikkaa parin vuoden välein. Olen ihmetellyt, kun Peppi on itkenyt, Ella kertoo.
Sopeutumista uusiin paikkoihin on auttanut se, että tytöt ovat aina olleet englanninkielisessä päiväkodissa tai koulussa. Suomeen palattuaankin sisarukset puhuivat aluksi keskenään englantia.
Tallinnasta tytöt muistavat pihaleikit, Ellan virolaiset lastenhoitajat ja kansainvälisen koulun, jota Peppi kävi. Shanghaissa arki poikkesi enemmän siitä, mitä elämä olisi ollut Suomessa.
— Asuimme vartioidulla alueella, jolla asui paljon muita ulkomaalaisia. Meillä oli siivooja, kokki ja autonkuljettaja. Kesti vähän aikaa, että tottui pois sellaisesta, Peppi kertoo.
Kiinassa tytöt saivat tottua huomioon, mikä ei aina ollut mukavaa. Erityisesti sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen Ella herätti uteliaisuutta. Hän oppikin jo rattaissa istuessaan vetämään hupun suojakseen.
Wassenaarista Hollannista Ella ja Peppi muistavat talon, ison pihan ja sen, että sai tulla ja mennä paljon vapaammin kuin Kiinassa. Kahden vuoden jälkeen Jutta-äiti ja Pasi-isä kertoivat, että perhe muuttaa Suomeen.
— Olin aavistanut, että joskus muutetaan Suomeen, sanoo Ella.
— En ollut kovin innoissani. Kaverisuhteet olivat silloin jo aika tärkeitä, eikä kyse ollut enää mistään hiekkalaatikkokavereista, Peppi kuvailee.
Ilona Tikka kutsuu ulkomailla asuneita lapsia paitsi matkalaukkulapsiksi myös kolmen kulttuurin kasvateiksi.
— Näiden lasten ykköskulttuuri on vanhempien kulttuuri. Toinen on sen maan kulttuuri, missä kulloinkin asutaan. Kolmanneksi tulee vielä näiden kulttuurien tasapaino, Tikka selittää.
Pienet lapset eivät välttämättä pähkäile identiteettiään sen kummemmin, mutta aikuistuessaan moni pohtii, kuka on, mistä tulee ja missä tuntee olevansa kotona.
Tikka muistuttaa, että aikuisten pitäisi tukea lapsia ja nuoria identiteetin rakentumisessa.
— Vanhempien ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että he ovat vieneet lapset ulkomaille, mutta puhumattomuuden kulttuuri pitäisi rikkoa. Matkalaukkulapsilla on käsittelemätöntä surua niistä hyvästeistä, joita he ovat joutuneet jättämään, Tikka sanoo.
— Myös erilaisuutta pitäisi tukea ja ymmärtää, että identiteetti on muutakin kuin kansalaisuus.
Aikuisina matkalaukkulapset ovat yleensä taustastaan kiitollisia, avarakatseisia ja kielitaitoisia.
Ella ja Peppi Flinkman ovat nykyään sinut suomalaisuutensa kanssa. Ulkomailla vietettyjä vuosia he pitävät rikkautena.
— Minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja osaan arvostaa erilaisuutta. Tiedän, ettei ihmisestä voi välttämättä päätellä mitään uskonnon, kielen tai ulkonäön perusteella, kuvailee Ella.
— Ulkomailla asuminen opetti suvaitsevaisuutta ja heittäytymistä ja jätti halun tutustua uusiin kulttuureihin, Peppi arvioi.
Sisarukset eivät vielä tiedä, missä haluaisivat asua aikuisena. Opiskelu ulkomailla kiinnostaa, mutta koko opiskeluaikaa he eivät välttämättä halua olla ulkomailla.
— Ehkä aloittaisin kuitenkin opinnot täällä, sillä perhe ja suku ovat tulleet tärkeäksi, Peppi pohtii.
— Myös minulle perhe on tärkeä, Pepinkin kanssa vietetään paljon aikaa yhdessä. Perhe on ollut se, joka pysyy, sanoo Ella.
Ilona Tikka luennoi aiheesta Matkalaukkulapset maailmalla ke 3.10. klo 14 palvelukeskus Foibessa, Sairaalakatu 7. Osallistumismaksu 5 e.
Jaa tämä artikkeli: