Muistatko kuolevasi?
Ajatus omasta kuolemasta on monelle sietämätön.
Kuolemaa ei mielellään ajattele, eikä siitä juuri rupatella. Jo pelkässä sanassa on niin ikävä kaiku, ettei sitä mainita edes lehtien kuolinilmoituksissa, vaan sanotaan esimerkiksi ”nukkui pois” tai ”pääsi lepoon”.
Eläkkeellä oleva sairaalapappi, teologian tohtori Simo Ylikarjula sanoo, että kuolema-sanaa kartetaan, koska se väistämättä tuo mieleen oman kuolevaisuuden.
— Välillä kuolema-sanan välttely tuottaa tahatonta komiikkaa. Kerran sairaalassa ihmettelin, missä eräs potilas on. Hoitaja kertoi, että hän pääsi kotiin. Ensin yllätyin, sillä potilas oli ollut jo hyvin huonossa kunnossa. Sitten tajusin, että hoitajahan puhui vertauskuvallisesti.
Ylikarjula lisää, että kuolema tuskin on ollut helppo puheenaihe koskaan. Suomessa vaikutusta on varmasti ollut myös sota-ajalla, jolloin kuolema tuli järkyttävän tutuksi monessa perheessä ja kyläyhteisössä. Sotien jälkeen kuolema siirtyi kodeista laitoksiin, pois näkyvistä. Kuolevia alkoivat hoitaa sukulaisten sijasta ammatti-ihmiset.
— Niinpä meillä on nyt paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa tai edes olleet hautajaisissa, Ylikarjula sanoo.
Hän kummastelee sitä, että nykyhautajaisissa tapaa harvoin lapsia. Lapset koetetaan pitää erillään elämän todellisuudesta, johon kuolemakin kuuluu.
Viime aikoina käyty keskustelu vanhusten- ja saattohoidosta kertoo Ylikarjulan mukaan siitä, että meillä olisi vielä paljon tehtävää kuoleman hyväksymisessä.
— Oman rajallisuuden kokeminen ja läpikäyminen olisi tärkeää. Se, että esimerkiksi omaiset pystyvät kuolevan kanssa puhumaan tämän tulevasta kuolemasta, on merkittävää sekä heille itselleen että tietysti kuolevalle.
Ylikarjula kertoo 1980-luvulla tehdystä tutkimuksesta, jossa noin puolet kuolevista potilaista ei tiennyt kuolevansa — kukaan ei kertonut sitä heille.
— Nykyäänkin on omaisia, jotka eivät halua, että kuoleva saa tietää tilanteestaan. Usein kuoleva sen kuitenkin vaistoaa. On traagista, jos joutuu kuolemaan ilman läheisten tukea.
Kuolemanpelko on Ylikarjulan mukaan oikeastaan kimppu erilaisia pelkoja. Saatetaan pelätä tuntematonta, kun ei tiedetä, mitä kuolema merkitsee. Jotkut pelkäävät kipua. Melkein kaikki surevat sitä, että joutuvat luopumaan tärkeistä asioista ja rakkaista ihmisistä. Elämä tuntuu jäävän kesken.
— Suurin osa meistä pelkää kuolemaa, ihan kunnostaan tai iästään riippumatta. Syvällä oleva ahdistus nousee pintaan esimerkiksi sairauden, epäillyn sairauden tai onnettomuuden yhteydessä.
Ylikarjula lisää, että omaa kuolemaa on usein lähes mahdoton hyväksyä. Olemme kuin tarinan vanha aviomies, joka sanoo vaimolleen: ”Sitten kun jompikumpi meistä kuolee, minä muutan Pariisiin.” Ylikarjulan mieleen on jäänyt myös kertomus antropologi Margaret Meadin kuolinvuoteelta. Mead valitteli hoitajalle, ettei halua kuolla. Hoitaja koetti lohduttaa sanomalla, että kaikkienhan meidän on kuoltava. Siihen Mead vastasi: ”Mutta tämä on ihan eri asia.”
— Kuolevan pelkoja voidaan helpottaa puhumalla. Kuolema ei ole vain biologinen prosessi, vaan tilinpäätöksen tekoa koko elämästä. Siksi elämän eri vaiheiden läpikäyminen ja yhteisen elämän sanoittaminen esimerkiksi puolison kanssa on hirveän tärkeää, Ylikarjula toteaa.
Simo Ylikarjulaa on pitkään kiehtonut keskiajan ihmisten tapa käsitellä kuolemaa. Kuolema oli yleinen aihe muun muassa taiteessa, vaikkapa kirkkojen Kuolemantanssi-maalauksissa, joissa kuolema korjaa yhtä lailla piispan kuin kerjäläisen.
— Keskiajalla kuolemateema oli paljon esillä, toisin kuin nykyään. Silloin kuolemaa oli kaikkialla, oli ruttoa ja muita sairauksia, sotia ja nälkää. Kuolema ja sen läheisyys olivat näkyvillä koko ajan, sitä ei voinut kieltää. Toisaalta jatkuvan kuoleman keskellä elämisen on täytynyt olla ihmisille raskasta, Ylikarjula sanoo.
Yksi keskiajan kuolemankulttuurin ilmentymä olivat niin sanotut Ars moriendi -kirjat. Nämä kuolemaan valmistautumista käsitelleet kirjat sisälsivät rukouksia ja hengellisiä ohjeita.
Ylikarjulan mielestä kuolemisen taidon harjoittelu voisi olla hyväksi myös nykyihmisille. Oleellista siinä olisi kohdata kuoleman ajatus, ei torjua sitä.
— Minua on puhutellut paljon lause, jonka kauan sitten näin erään itävaltalaisen hautausmaan portilla: ”Me olimme mitä te olette, te tulette olemaan mitä me olemme.” Myöhemmin huomasin, että sama ajatus toistuu suomalaisissakin hautakirjoituksissa. Se on kuin puhutteleva viesti rajan takaa, muistutus omasta kuolevaisuudesta.
Yksi tärkeimmistä oivalluksista Ylikarjulan yli 30-vuotisen sairaalapapin uran aikana on ollut se, että omaistaan surevilla tuntuu olevan pääsy elämän ja kuoleman rajan tuolle puolen.
— Perinteisesti kuolemaa on pidetty muurina. Mutta ei se niin ole. Kuolleet elävät muistoissa, ja surevalla on muistaessaan yhteys rajan tuolle puolen. Kuolema ei ole läpipääsemätön muuri, vaan pikemminkin raollaan oleva ovi, josta sureva menee ja tulee.
Pyhäinpäivänä moni muistaa kuolleita läheisiään. Ylikarjulan mukaan konkreettisella vainajien muistamisella, kuten kynttilän sytyttämisellä haudalle, on oma merkityksensä. Sen avulla liitytään sukupolvien ketjuun. Kuolleet omaiset eivät ole vain nimiä hautakivissä, vaan enemmän.
Tavallaan kyse on Ylikarjulan mukaan samasta ilmiöstä kuin viime aikoina yleistyneessä sukututkimuksessa ja omien muistelmien kirjoittamisessa jälkipolville.
— Vanhemmiten juuret tulevat ihmisille tärkeiksi. Nyt suuret ikäluokat näyttävät keräävän aktiivisesti tietoja suvustaan ja pitävän sukujuhlia. Evakot ja heidän jälkeläisensä tekevät matkoja luovutettuun Karjalaan. Niissä on jotain pyhiinvaelluksen omaista.
Ottaessaan selvää edellisistä sukupolvista ihminen asettuu omalle pienelle paikalleen, yhdeksi lenkiksi ketjuun.
— Se on myös luopumista sellaisesta itsekeskeisestä ajatuksesta, että maailma pysähtyy, kun minusta aika jättää, Ylikarjula naurahtaa.
— Itse olen havahtunut siihen, että rajan takana alkaa olla enemmän tuttuja kuin tällä puolella. Sehän on aika lohdullinen ajatus.
Teologian tohtori Simo Ylikarjula puhuu aiheesta ”Kuolema on”
ke 10.11. klo 18 Korson kirkolla.
Jaa tämä artikkeli: