Mukana joukossa
Millainen on ihminen, joka alkaa häiriköidä? Millainen on se, joka heittäytyy epäsosiaaliseksi ja äärimmillään yltää jopa tuhoisiin tekoihin?
Kaikenlaisia häirikköjä, uhkailijoita ja kovan luokan terroristejakin yhdistää eräänlainen arvottomuuden kokemus. He kokevat, että alkuperäinen yhteisö ei ole antanut heille paikkaa eikä arvoa. Heille ei ole ollut yhteisössä positiivista roolia, jossa heitä tarvittaisiin ja kaivattaisiin.
Ehkä heiltä jo lapsena puuttui aikuisen hyväksyvä ja arvostava katse. Aikuisinakaan he eivät koe sellaista sisäistä turvallisuutta, joka mahdollistaisi itsearvostuksen ja sitä kautta myönteisen vuorovaikutuksen toisten kanssa.
Yhteisö puuttuu nykyään monelta. Työpaikka voi mennä, perhe voi mennä, sukusiteitä ei välttämättä ole, naapureita ei tunne, ja jos kavereita ei ole ennestään, heitä on vaikea saada yhtäkkiä silloin, kun heitä todella tarvittaisiin.
Kirkossa hoetaan, että seurakunta on yhteisö. Se ei siis ole esimerkiksi yleisö, jolle pappi ja kanttori esiintyvät, eikä rahoittajapooli, jolta lähinnä kootaan rahaa. Mutta olkaamme rehellisiä: tosiasia on, että varsin harva ihminen kokee seurakuntaansa yhteisöksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeassa yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa, ja heidän välillään on kiintymystä ja myönteistä vuorovaikutusta. Sellainen yhteisö ei voi edes olla kovin suuri.
Tapasin viime viikolla kolme ihmistä, jotka pian vihitään papeiksi Helsingin hiippakuntaan. Kysyin heiltä, miten pappi voi rakentaa yhteisöä. Ulla, Tuuli ja Tapio puhuivat viisaasti ja toiveikkaasti: omalla persoonalla, olemalla läsnä, olemalla kiinnostunut, katsomalla ihmistä – sellaistakin, jota moni muu ei katso. Kutsumalla.
Suuri kaupunkiseurakunta ei voi olla yhteisö, mutta sen sisällä yhteisöjä voi olla vaikka kuinka paljon. Niihin yhteisöihin meidän tulisi toivottaa tervetulleeksi kaikki nekin, joilla ei mitään muuta porukkaa ole.
Jaa tämä artikkeli: