Mukautua vai muuttua?

Pelokkuus ja vanhoihin rakenteisiin takertuminen ei auta kirkkoa, sanoo piispa Björn Vikström.

• 23.09.2014 19:37
• Kaisa Halonen
• Sirpa Päivinen

Hiljaisena syyspäivänä Vanha Porvoo mukulakivikatuineen ja värikkäine taloineen näyttää siltä, etteivät muutokset sinne ulotu. Piispa Björn Vikströmin työpaikka on keltaisessa 1700-luvulla rakennetussa kaupungin vanhimmassa kivitalossa, keskiaikaisen tuomiokirkon naapurustossa.

Kivitalon seinien sisällä uudistumista ja muutosta on mietitty paljon: Mikä Raamatussa on muuttumatonta ja ikuista, mikä taas aikaan sidottua? Entä missä asioissa kirkon olisi asetuttava yhteiskunnan muutosta vastaan, missä taas itse oltava muuttamassa maailmaa? Näitä teemoja Björn Vikström pohtii myös keväällä ilmestyneessä kirjassaan Mer än ord (Fontana Media), joka ilmestyy suomeksi lokakuussa.

– Kirkossa ja uskossa on monia asioita, joihin ei voi antaa kovin yksiselitteisiä vastauksia, mikäli haluaa olla rehellinen, Vikström sanoo.

Hän myöntää, että arat vastaukset ja epävarmuuden kanssa eläminen eivät oikein istu nykyiseen mediakulttuuriin, jossa piispoiltakin odotettaisiin napakkaa ja nopeaa kommentointia.

Vikström on huomannut, että epävarmuuden hyväksyminen on toisille helpompaa kuin toisille. Myös kirkollisten erimielisyyksien taustalta löytyvät hänen mielestään usein persoonallisuuserot.

– Tämä on ihan arkipäivän psykologiaa. Jotkut ihmiset haluavat selkeitä vastauksia ja sääntöjä, jotta voisivat tuntea olonsa turvatuksi. Toisten on taas helpompaa hyväksyä se, että on paljon asioita, joista emme voi olla varmoja. Mutta en halua sanoa, että toinen olisi toista parempi, Vikström miettii.

Viime vuosina erimielisyydet ovat kilpistyneet siihen, miten kirkossa tulisi suhtautua seksuaalivähemmistöihin. Vikströmin mukaan kysymyksestä on tullut jonkinlainen vedenjakaja: sen perusteella identifioidutaan tiettyyn joukkoon. Se on ollut nähtävissä esimerkiksi piispanvaaleissa – myös vuonna 2009, kun liberaaliksi luokiteltu Vikström valittiin Porvoon piispaksi.

– Pidän valitettavana, että seksuaalivähemmistöjen asemasta on tullut kysymys, jolla ollaan valmiita repimään yhä syvempiä haavoja kirkkoruumiiseen – jos nyt tällaista metaforista kieltä voi käyttää.

– Toisaalta ymmärrän, että kysymykselle annetaan niin suuri painoarvo, koska kyse on ihmisarvosta ja ihmisten kunnioittamisesta. Silti vähän suren sitä, että tästä asiasta on onnistuttu tekemään kirkossa niin suuri vedenjakaja, sillä eihän se juuri näy siinä päivittäisessä työssä, jota seurakunnissa tehdään.

Kenen Raamattu?

Kysymys on myös siitä, miten yhdellä ja samalla Raamatulla voi perustella toisilleen vastakkaisia näkemyksiä. Vikström muistuttaa, ettei tilanne ole mitenkään uusi. Samantapaista vastakkainasettelua on nähty, kun on aikoinaan keskusteltu naisten asemasta kirkossa, orjuudesta tai rasismista.

– Eli ollaan eri mieltä siitä, mikä Raamatussa on ajatonta ja ikuista ja pitää säilyttää juuri sellaisena kuin se on siellä sanottu.

– Mutta jos haluamme toteuttaa rakkautta ja tasa-arvoa, jotka myös löytyvät Raamatusta, meidän on oltava valmiit arvioimaan uudelleen sellaisia raamatuntekstejä, jotka ovat ilmauksia oman aikansa kulttuurista ja ihmisten arvoista ja näkemyksistä, Vikström sanoo.

Keskustelu raamatuntulkinnasta on hänen mielestään ollut välillä yksinkertaistavaa ja mustavalkoista.

– Ne, jotka sanovat puolustavansa Raamattua, antavat sellaisen kuvan, että toiset ovat jotenkin hävittämässä Raamatun arvovaltaa. He väittävät, että me, jotka ajamme kirkkoon vahvempaa tasa-arvoa ja erilaisuuden kunnioittamista, vain kuuntelemme ajan henkeä ja yleistä mielipidettä, ja pelosta mukaudumme nykyihmisten katsomuksiin.

– Minusta ei ole – eikä pidäkään olla – kyse siitä, että mennään enemmistön mukana. Kyse on siitä, millä tavalla Raamattua pitää ymmärtää ja soveltaa tänä päivänä. Raamattua pitää aina tulkita. Nekin, jotka eivät mielestään niin tee, tulkitsevat sitä.

Henkilöseurakuntia vai ei?

Piispat julkaisivat elokuun lopussa kuusi teesiä, joiden tarkoituksena on kirkon sisäisen yhteyden edistäminen. Teeseissä todetaan, että kirkon yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyys tulla toimeen niiden kanssa.

Vikström sanoo, että moninaisuuden kanssa eläminen on vaikeaa. Yhtenä ratkaisuna eri tavoin ajattelevien pitämiseksi samassa kirkossa on esitetty mahdollisuutta henkilöseurakuntien perustamiseen. Tällöin esimerkiksi ne, jotka eivät edelleenkään hyväksy naisten vihkimistä papeiksi, voisivat perustaa omia seurakuntiaan. Nykyisin he kokoontuvat eri herätysliikkeiden ja järjestöjen jumalanpalvelusyhteisöihin.

– Pintatasolla henkilöseurakuntien salliminen olisi helppo ratkaisu. Mutta toisaalta se tuntuisi epäonnistumiselta. Kansankirkkoon kuuluu se, ettei haluta vetää rajoja ja tehdä seurakunnasta mielipideyhteisöä, jossa kokoontuvat ne, jotka ovat kaikista asioista samaa mieltä, Vikström pohtii.

Hän kysyy, halutaanko kirkkoon luoda naispapittomia vyöhykkeitä. Toistaiseksi sitä ei ole haluttu tehdä, ja Vikströmin mielestä hyvin perustein.

– Mutta eihän sekään ole hyvä, että voimakeinoin tai enemmistön avulla jyrätään ne, jotka ovat toista mieltä. Luulen, että jossain vaiheessa varmaan täytyy antaa mahdollisuus tehdä poikkeuksia nykyiseen seurakuntarakenteeseen. Emme voi pistää lappuja silmille. On otettava todesta se, että jos nykyisellä linjalla halutaan jatkaa, jotkut ryhmittymät luultavasti lähtevät omille teilleen.

Lähetyshiippakunta on Vikströmin arvion mukaan sen jo tehnyt.

– Heillä on oma piispa ja papit. Olisi kaikille osapuolille parempi, jos he toteaisivat olevansa nyt oma kirkko.

Sopeutua vai kyseenalaistaa?

Kirkon sisäiset erimielisyydet eivät ole ainoa syy, miksi henkilöseurakuntia on pohdittu. Paikallisseurakuntiin perustuva rakenne on syntynyt maatalousyhteiskunnassa, jossa ihmisten side kotiseutuun ja omaan kirkkoon oli vahva, eikä paikkakunnalta toiselle juuri muutettu. Nykyisin seurakunta- tai edes kuntarajoilla ei ole samanlaista merkitystä.

– Ajatus, että jokaisen pitäisi voida hakeutua sellaiseen seurakuntaan, joka tuntuu oman näköiseltä, on joidenkin mielestä nykypäivää. Paikallisseurakuntien rinnalle voisi syntyä vaikkapa sateenkaari- tai ekoseurakuntia. Mutta mikä olisi näiden seurakuntien vastuu esimerkiksi diakoniasta ja miten se talou­dellisesti järjestettäisiin? Vikström kyselee.

Hän arvioi myös, että seurakuntien brändääminen tietyille kohderyhmille voisi vahvistaa individualistista kulutuskulttuuria, jota kirkon pitäisi pikemminkin olla kyseenalaistamassa.

– Joihinkin yhteiskunnan muutoksiin meidän pitää mukautua, jotta voisimme olla elävä kirkko, mutta joillekin muutoksille meidän pitää uskaltaa sanoa ei. Jos moninaisuus tarkoittaa sitä, että jokaiselle kohderyhmälle on oma seurakunta, se ei minusta ole toivottavaa moninaisuutta.

– Vaarana on, että menetämme sen tärkeän ajatuksen, että kirkossa juuri erilaisina ihmisinä me tulemme yhteen. Meidät hyväksytään sellaisina kuin me olemme – kysymystemme, kokemustemme, uskomme ja epäilymme kanssa.

Vihkiä vai siunata?

Yhden muutoksen Vikström olisi valmis tekemään heti: heikentämään kirkon julkisoikeudellista asemaa. Hänen mielestään kirkon ei pitäisi olla ensisijaisesti viranomainen vaan mieluummin kansalaisjärjestöjen tyyppinen toimija.

– Melkein jokainen kirkon työntekijä tai luottamushenkilö varmaan toivoo, että kirkko voisi olla rakenteeltaan kevyempi ja sen byrokratia ja päätöksenteko joustavampaa. En usko, että se on mahdollista, jos kirkon julkisoikeudellista asemaa ei heikennetä.

Vikström esimerkiksi keventäisi kirkkolakia. Hän myös muuttaisi nykyisen kirkollisveron jäsenmaksuksi.

– Jo nyt kyse on oikeastaan jäsenmaksusta, vaikka se kerätään verotuksen yhteydessä. Verosta puhuminen antaa virheellisen kuvan, että valtio jotenkin tukisi kirkkoa keräämällä sille veroa. Tosiasiassa kirkko maksaa kirkollisveron keräämisestä tulevat kulut.

– Valmisteilla oleva muutos, että kirkon yhteisövero-osuudesta luovutaan ja kirkolle aletaan maksaa valtionapua esimerkiksi hautausmaiden hoitoa varten, on askel oikeaan suuntaan. Silloin annetaan selkeämpi viesti siitä, mikä on kirkko ja mikä yhteiskunta, ja pidetään roolit erillään.

Kun kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista oli helmikuussa eduskunnan käsittelyssä, Vikström ehdotti Facebook-päivityksessään, että kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan ja antaa mahdollisuuden avioliiton siunaamiseen kaikille, jotka sitä toivovat. Sekin olisi osa kirkon viranomaisroolin purkamista.

– Olen saanut siitä paljon kritiikkiä. Moni pitää kirkollista vihkimistä niin tärkeänä osana suomalaista kulttuuria ja kansankirkollista perinnettä, että siitä ei haluta luopua. Pelätään myös, että se vähentäisi rippikouluihin osallistumista, Vikström kertoo.

Mihin kirkkoa tarvitaan?

Porvoon tuomiokapitulin salissa on rivikaupalla juhlallisia muotokuvia vakavailmeisistä piispoista. Vikström sanoo, ettei hän olisi halunnut joukon jatkoksi, ellei uskoisi kirkolla olevan merkitystä tänä päivänäkin.

– Kirkon tehtävä on auttaa ihmisiä heidän erilaisissa elämäntilanteissaan löytämään turvallinen usko Jumalaan ja toteuttamaan lähimmäisenrakkautta. Tämä saattaa kuulostaa hurskaalta, mutta kaikki muu pitää suhteuttaa tähän perustehtävään.

Siihen Vikström toivoisi rohkeutta niin itselleen kuin muillekin.

– Toivon, että emme vain epätoivoisesti yrittäisi pitää kiinni pelkistä rakenteista ja muodoista, vaan pyrkisimme kehittymään ja jopa kasvamaan niin ihmisinä kuin seurakuntina. Vakiovastaus alaspäin näyttäviin jäsen- ja talouskäyriin ei saisi olla se, että pidetään kaikin voimin kiinni vanhasta.

Piispat selittävät Raamattua

Tuomasyhteisö järjestää syksyn aikana Helsingissä keskustelusarjan, jossa pohditaan Raamatun ymmärtämistä ja tulkintaa. Alustajina on neljä piispaa.

• To 2.10. klo 19 Björn Vikström puhuu Raamatun kertomuksista tienä kristinuskoon. Tuomiokirkon krypta, Kirkkokatu 18.

• To 16.10. klo 19 Irja Askola puhuu Jeesuksen esimerkistä tienä kristinuskoon. Tuomiokirkon krypta, Kirkkokatu 18.

• To 30.10. klo 19 Tapio Luoma puhuu sakramenteista tienä kristinuskoon. Mikael Agricolan kirkon krypta, Tehtaankatu 23.

• To 13.11. klo 19 Kaarlo Kalliala puhuu opista tienä kristinuskoon. Mikael Agricolan kirkon krypta, Tehtaankatu 23.