Myyttinen Paavo Ruotsalainen
Hurmahenkisestä talonpojasta on tehty salonkikelpoinen.
Aloitetaan tästä: Paavo Ruotsalainen ei perustanut mitään herätysliikettä. 1700-luvun lopulla eri puolilla Suomea ihmiset olivat tulleet synnintuntoon, vaipuneet hurmoksiin, saaneet pelottavia näkyjä ja puhuneet kielillä. Myös Savossa Paavo Ruotsalaisen kotinurkilla, Onkiveden rannalla eräällä niityllä 1796 heinäväki kaatui maahan, näki näkyjä ja puhui oudoilla kielillä.
— Mitä jos herätykset olivat isonjaon syytä? kyselee Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian yliopistonlehtori Ilkka Huhta.
Isojako, jossa pellot yhdistettiin suuremmiksi kokonaisuuksiksi yksittäisten talojen ympärille, oli yksi juonne yksilöllistymisessä, joka Huhdan mukaan koski muitakin yhteiskunnan rakenteita. Esimerkiksi henkilökohtaista uskoa ja Jumala-suhdetta korostanut pietismi ja yksityisomistusta ajanut kapitalismi olivat sen ilmentymiä.
— Toinen tärkeä syy herätyksille olivat lukutaito ja kirjallisuuden leviäminen. Suomalaisia herätysliikkeitä on kutsuttu kirjakristillisyydeksi. Pietististä kirjallisuutta tuli tänne Ruotsin kautta Englannista ja Saksasta.
Kirjoista Paavo Ruotsalainenkin hengellistä ravintoa haki. Jo poikana hän oli ahkera raamatunlukija — hän oli oppinut kuusivuotiaana lukemaan setänsä Raamatun avulla ja rippikouluun mennessään lukenut koko kirjan läpi. Myös Ruotsalaisen hengelliseen murroskohtaan liittyy perimätiedon mukaan kirja. Kerrotaan, että kun hän nuorena miehenä sielunhädässä hankkiutui Jyväskylään seppä Högmanin luo, hän sai suusanallisen opastuksen lisäksi sepältä myös Thomas Wilcoxin kirjan Kalliit hunajanpisarat.
— Myöhemmin hänellä oli yhteyksiä oppineisiin pappeihin, joilta hän sai hengellistä lukemista. Kirjat erottivat Paavo Ruotsalaisen naapureistaan. Naapuritaloissa ei ollut kirjoja, Ruotsalaisen perheessä oli. Mutta Lutheria Paavo ei tuntenut, mitä nyt vähän vähääkatekismusta oli lukenut. Lutherin teoksia ei vielä silloin ollut juuri suomennettu, Huhta kertoo.
Vuonna 1777 syntynyt Paavo Ruotsalainen tuli ihan eri maailmasta kuin vuonna 1800 syntynyt Lars Levi Laestadius tai vuonna 1811 syntynyt Fredrik Gabriel Hedberg. Kaikki he olivat herätysliikkeiden johtajia, mutta siinä missä toiset olivat koulutettuja pappismiehiä, Paavo Ruotsalainen oli kouluja käymätön savolainen talonpoika, joka oli päreen valossa tihrustanut Raamattuaan.
Paavo Ruotsalaisen teologia oli käytännön tarpeisiin syntynyttä, seurapuheiden ja sielunhoidon viisautta. Hän ei koskaan oppinut kirjoittamaan, vaan saneli esimerkiksi kirjeensä. ”Jos et taija rukoilla, niin ikävöi, jos et taija ikävöijä, niin sairasta Herrallen, vaikka et mitään vastausta tuntisi moneen aikaan”, hän neuvoo eräässä kirjeessään.
Hänen hengellistä elämäänsä leimasivat juuri ikävöiminen ja murhe. Ruotsalainen käyttää sellaisia ilmaisuja kuin ristin koulu ja murhehuone kuvaamaan tilaa, jossa ihmisellä ei ole tunnetta Jumalan läheisyydestä eikä minkäänlaista varmuutta omasta pelastumisestaan.
Paavo Ruotsalaisen yhteydessä muistetaan usein mainita nälkä, köyhyys ja vastoinkäymiset. Ilkka Huhta sanoo, että 1830–40-luvulla Ruotsalainen ei missään nimessä ollut köyhä ja surkea. Tarvitsee vain vilkaista hänen viimeisen kotitalonsa Aholansaaren pirtin komeita lattialankkuja nähdäkseen, että vauraassa talossa ollaan.
— Silloin vävyt hoitivat taloa ja Paavo itse kulki saarnareissuilla.
Mutta oli Ruotsalaisen perheellä kurjatkin aikansa. 1810-luvulla Paavo myi katovuosien uuvuttamana silloisen tilansa ja päätti lähteä perheineen Puolaan, kun oli kuullut huhupuheita, että siellä olisi tiedossa leveämpi elämä. Matka tyssäsi Pietariin ja perhe joutui palaamaan tyhjän päälle.
— Jotenkin Paavo sitten pääsi jaloilleen ja asettui Nilsiään. Menestyminen aiheutti niin pahaa kateutta naapureissa, että luultavasti nämä murhasivat Paavon ainoan pojan Juhanan sen tähden, Huhta kertoo.
Ennen kuin vävyt tarttuivat toimeen, talonpito oli paljolti Riitta-vaimon vastuulla. On laskeskeltu, että Paavo Ruotsalainen kulki saarnareissuillaan 30 000 kilometriä, enimmäkseen jalkapatikassa.
Paavon ajoi pitkille patikkamatkoille aluksi oma sielunhätä. Myöhemmin, mainetta saatuaan, hän kulki velvollisuudentunnosta, sillä ihmiset kaipasivat hänen ohjaustaan ja opetustaan. Ja kai mukana oli kunnianhimoakin.
Ilkka Huhta arvioi, että Paavo Ruotsalainen oli kysytty sielunhoitaja ja puhuja, koska hän osasi lohduttaa sielunhätään joutuneita yksinkertaisella kansankielellä. Hänen sanomansa oli helpottava ja armahtava: ihminen pelastuu syntisenä ja vain sellaisena.
— Myös jotkut liikkeen nuorista papeista kykenivät käyttämään ymmärrettävää kieltä ja etsimään vertauksia arkisista asioista. He olivat aikansa timosoineja, Huhta sanoo.
Mutta mikään käännyttäjä tai evankelista Paavo Ruotsalainen ei ollut. Heränneiden johtomies hänestä tuli, koska hän pystyi pitämään kansan hurmoksen hallinnassa. Liikkeen johdossa hän yhdisti suuria kansanjoukkoja. Vaikka jo aiemmin oli ollut monia paikallisia uskonnollisia johtajia, vasta Ruotsalainen kykeni ylittämään sääty-, pitäjä- ja maakuntarajat. Häntä kuunneltiin niin Pohjanmaalla kuin Pohjois-Karjalassakin, ja talonpoika kelpasi hengelliseksi auktoriteetiksi myös monille nuoremman polven pappismiehille.
Uskonnollisena johtajana hän toimi sallituissa rajoissa. Koska tuolloin ihmisten liikkuminen ja kokoontuminen oli kontrolloitua, Paavo ajoitti saarnareissunsa markkinoiden, käräjien, suurten häiden tai muiden tapahtumien yhteyteen.
— Sen jälkeen, kun Paavo Ruotsalainen kuoli vuonna 1852, hänestä ei 20–30 vuoteen puhuttu mitään. Herännäisyys liikkeenä hajosi, evankelinen ja lestadiolainen herätysliike nousivat, Ilkka Huhta huomauttaa.
— Mutta 1800-luvun lopussa Venäjän Suomen-politiikka kiristyi. Silloin Paavosta löydettiin kansallisuusaatteen ja suomalaisuuden edelläkävijä. Hengellisen herätyksen tulkittiin valmistaneen tietä kansalliselle heräämiselle. Tosiasiassa Paavo oli aikanaan suhtautunut kansallisuusaatteeseen kielteisesti.
Paavo Ruotsalaisesta on Huhdan mukaan tullut kuolemansa jälkeen myyttinen hahmo.
— Häntä on tulkittu yhä uudelleen, aina senhetkisten tarpeiden mukaan. Nykyisellä Paavo Ruotsalaisella ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen Paavon kanssa. Alkuperäinen Paavo oli pietisti ja hurmahenki, joka kuunteli kielilläpuhujia, Huhta luonnehtii.
Hänen mukaansa Paavo Ruotsalaisesta tehtiin myöhemmin ensin luterilaisuuden airut, sitten kansallinen suurmies ja lopulta Viimeiset kiusaukset -oopperan kulttuuri-Paavo. Näin äkkiväärä ja pahasuinen juomari pääsi herrojen seuraan.
Jaa tämä artikkeli: