Näin äänestää luterilainen
Nykyään kirkko ei sekaannu poliittiseen peliin, toisin oli ennen.
Guardian-verkkolehti kertoi viime viikolla, että ihmisten tyytymättömyys kirkkojen poliittiseen aktiivisuuteen on kasvanut Yhdysvalloissa. Amerikkalaiset ovat laajasti sitä mieltä, että kirkkojen ei pitäisi antaa tukeaan kummallekaan presidenttiehdokkaalle.
Suomessa ajatus kirkkojen sekaantumista poliittiseen peliin kuulostaa vieraalta. Kirkon poliittisia suhteita tutkinut kirkkohistorioitsija Ville Jalovaara muistuttaa kuitenkin, että vielä kylmän sodan kuumina vuosina tilanne oli toinen.
– Suomessakin kirkko on neuvonut ihmisille, ketä heidän pitää äänestää. 1950- ja 60-luvuilla kirkko antoi ymmärtää, että äänestäjän tulisi antaa tukensa ’kansanvaltaisille’ puolueille eli muille kuin äärivasemmistolle ja SKDL:lle, Jalovaara sanoo.
Hienovaraisia äänestysvinkkejä jakoivat kirkon nimissä muun muassa piispat ja kristillis-yhteiskunnallinen Kotimaa-lehti 1950- ja 60-lukujen taitteen pääkirjoituksissaan. Taustalla oli huoli: vasemmiston valtaanpääsyn pelättiin tuovan Suomeen järjestelmän, jossa kirkoilla on hankalat oltavat.
Ohjeet hiipuivat vähitellen
Poliittisen jakautumisen taustalla kummittelivat vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat. Kirkko asettui sisällissodassa pääsääntöisesti valkoisten puolelle, koska punaiset nähtiin kirkon arvovallan vastaisena ja ateistisena voimana.
Jalovaaran mukaan kirkossa ei osattu nähdä, miten syvästi yhteiskunta oli jakautunut. Sota tuli yllätyksenä, niin kuin sodat yleensä.
– Vielä tammikuussa 1918 kirkon väki kokoontui viettämään Kirkkopäiviä varsin toiveikkaassa ilmapiirissä. Kohta sen jälkeen aseet puhuivat.
1970-luvulla kirkko alkoi hellittää puoluepoliittisen unilukkarin tehtävästä. Jalovaara selittää muutosta sillä, että suomalainen yhteiskunta oli eheytynyt vuoden 1918 traumoista ja kirkon kokema sosialismin uhka alkoi hälvetä.
– 1970-luvun puolenvälin jälkeen vihjailevat äänestysohjeet lakkasivat vähitellen. Ja parasta onkin. Ihmisten puoluekannan ohjeistaminen ei kuulu luterilaiseen yhteiskuntakäsitykseen, Jalovaara sanoo painokkaasti.
Ei uskovaisten puolueelle
Vasemmiston lisäksi oman lukunsa kirkon puoluesuhteisiin ovat kirjoittaneet kristillisdemokraatit, jotka aloittivat toimintansa Kristillisenä liittona vuonna 1958.
Kaksi vuotta sitten lähetetty Ajankohtaisen kakkosen Homoilta osoitti, että puolueen ja kirkon ero oli jäänyt suomalaisille hämäräksi. Moni päätti erota kirkosta kristillisdemokraattien puheenjohtajan Päivi Räsäsen kannanottojen vuoksi.
Jalovaara reagoi tilanteeseen Helsingin Sanomissa toivomalla kirkon johtajilta selväsanaista kannanottoa, jotta kirkon ja kristillisdemokraattisen puolueen ero tulisi kirkon asioita vähemmän tuntevillekin selväksi. Arkkipiispa Kari Mäkinen onkin pitänyt asiaa esillä.
Taustalla on kansankirkollinen ajattelu ja teologia, jonka mukaan kirkko on kaikkia varten.
– Ville Jalovaara
Kristillinen liitto haki Jalovaaran mukaan yhteistyötä evankelis-luterilaisen kirkon kanssa heti perustamisestaan lähtien, mutta kirkon johtoporras suhtautui tarjouksiin nuivasti. Jalovaara luettelee arkkipiispat Mikko Juvan, Martti Simojoen ja John Vikströmin, jotka ovat kukin vuorollaan torjuneet kristillisen puolueen lähestymisen.
Jalovaaran mukaan kyse ei ole pelkästään poliittisesta puolueettomuudesta ja pyrkimyksestä tulla toimeen kaikkien kanssa.
– Taustalla on kansankirkollinen ajattelu ja teologia, jonka mukaan kirkko on kaikkia varten, myös niitä, jotka eivät ole aktiivisesti mukana seurakuntien toiminnassa, Jalovaara sanoo.
Kristillisdemokraattien kriitikot liittävät puolueen lähinnä vapaiden suuntien kristillisyyteen. Jalovaara toteaa kuitenkin, että puolueen toiminnassa on mukana monia luterilaisen kirkon pappeja. Kirkon herätysliikkeistä puoluetta lähinnä on herätyskristillinen Kansanlähetys-järjestö.
Piispojen ääntä tarvittaisiin
Tällä hetkellä kirkon ja puolueiden suhteet ovat Jalovaaran mukaan melkein ihanteellisella tolalla. Kirkko on selkeästi puolueeton, ja kirkon työntekijöitä ja aktiiveja vaikuttaa kaikkien suurten puolueiden riveissä.
Jalovaara itse on tämän syksyn kunnallisvaaleissa ehdolla Helsingin sosiaalidemokraattien listalta. Hän vaikuttaa myös luottamushenkilönä Vuosaaren seurakuntaneuvostossa ja Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa.
Kahteen asiaan tutkijatohtori kiinnittäisi huomiota.
Kirkolla on Jalovaaran mukaan asialliset suhteet kaikkiin puolueisiin. Hän lisää kuitenkin, että kirkolla olisi varaa lähestyä puolueita nykyistä aktiivisemmin ja lobbata tärkeänä pitämiään asioita paljon ahkerammin.
Toinen Jalovaaran ehdotus nousee hänen tutkimusmaastostaan 1950- ja 60-luvuilta. Tuolloin piispat esittivät paljon nykyistä useammin yhteiskunnallisia kannanottoja ja keskustelunavauksia. Teemoina olivat sen ajan polttavat kysymykset, kuten noottikriisi ja vaikea kausityöttömyys.
– Jotakin sen kaltaista tarvittaisiin tähänkin päivään. Kirkossa ei kannattaisi pelätä sitä, että jokin taho loukkaantuu. Jos joku älähtää, sehän on vain merkki siitä, että kannanotto on tarpeellinen.
Teologiaa luultiin politiikaksi
Vuonna 1999 suomalainen talouseliitti älähti evankelis-luterilaiselle kirkolle. Reaktion aiheutti piispojen julkaisema sosiaalieettinen kannanotto Kohti yhteistä hyvää.
Piispat asettuivat puolustamaan laajaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Siinä julkisen sektorin ei tarvitse välttämättä tuottaa kaikkia palveluita, mutta sen pitää huolehtia siitä, että hyvinvointi on kaikkien ulottuvilla.
Näkemys herättäisi tuskin poliittista närää, jos se esitettäisiin nyt jossakin tämän syksyn kunnallisvaalikeskustelussa. Mutta 90-luvun lopulla kannanotto törmäsi suoraan uusliberalistiseen ajatteluun, jolla oli vahvat kannattajansa.
Siinä missä piispat korostivat yhteisvastuuta ja yhteisiä päämääriä, uusliberalismissa näyttämöllä on vain vapaita yksilöitä, jotka ajavat omaa etuaan.
Espoossa asuva Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio osallistui piispojen kannanoton laatimiseen teologisen etiikan asiantuntijana. Raunion mukaan kannanottoa luettiin puoluepoliittisena ohjelmana, vaikka sitä ei alun perin kirjoitettu sellaiseksi.
– Kyse oli yhteiskuntateologiasta ja luterilaisesta sosiaalietiikasta.
Painava kysymys Jumalasta
Professori Antti Raunion mukaan luterilainen teologia ei keskity vain yksilöiden hengelliseen elämään, vaan sillä on yhteiskunnallisia seurauksia.
– Paljonkin, professori lisää.
Kohti yhteistä hyvää -kannanoton taustakysymys oli syvästi teologinen. Kuka tai mikä on meidän Jumalamme eli se taho, jolta odotamme kaiken hyvän viime kädessä tulevan? Millainen on uskomme kohde, ja miten hän toimii maailmassa?
Kristillisen teologian kannalta tuskin mikään kysymys voi olla olennaisempi. Mutta samalla kysymys hyvästä ja todellisuuden perimmäisestä luonteesta on syvästi yleisinhimillinen.
Luterilainen vastaus on monelle tuttu jo rippikoulusta.
Jumalan olemus on rakkaus. Jumala lahjoittaa ihmiselle itsensä ja kaiken sen hyvän, mitä hän on ja tekee. Hyvä on tässä sitä, mitä ihminen tarvitsee eikä sitä, mitä hän ansaitsee.
– Ihmisen tarve voi yhtä hyvin olla ruumiillinen ja konkreettinen kuin henkinen ja hengellinen. Jumala toimii kaikilla näillä tasoilla lahjoittaen ihmiselle hyvää, Raunio sanoo.
Voiko järjestelmäkin rakastaa?
Tarvitaan vielä muutama askel, ennen kuin ajatus rakastavasta Jumalasta muuttuu ajankohtaiseksi yhteiskunnalliseksi teologiaksi.
Ensinnäkin, Jumala ei toimi maailmassa ilman ihmistä, vaan ottaa tämän mukaan lahjoittavan rakkauden liikkeeseen. Toiseksi, Jumalan rakastava toiminta ei rajoitu vain yksityiselämän piiriin ja lähiyhteisöihin, vaan ulottuu koko yhteiskuntaan.
Toinen askel nousi ajankohtaiseksi, kun presidentti Sauli Niinistö avasi ”Tavallisia asioita” -kampanjan, joka etsii toimivia keinoja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseen.
Kampanja aiheutti blogeissa ja lehtien palstoilla tiukan kädenväännön siitä, tarvitsevatko nuoret nykyistä parempia tukirakenteita vai enemmän vastuullisia aikuisia. Jokusen papinkin kynästä lähti iskulause, jonka mukaan ”järjestelmä ei kykene rakastamaan”, vaan se on aina lähimmäisen, siis yksilön, tehtävä.
Kristitytkään eivät ole kovin valmiita ja halukkaita elämään lahjoittavan rakkauden mukaisesti.
– Antti Raunio
Raunion mukaan vastakkainasettelu ei ole luterilaisen sosiaalietiikan mukaista. Kysymykseen ”onko rakkauden toteuttaminen yksilön vai järjestelmän tehtävä”, kirkko vastaa nimittäin ”molempien”.
Järjestelmää tarvitaan avuksi, koska ihmisessä on voimia, jotka vastustavat hyvän jakamista ja toimivat jopa sitä vastaan. Lahjoittavan rakkauden sijasta harjoitamme hyvän pidättämistä itsellä ja sen tavoittelemista omaksi hyväksi.
– Kristitytkään eivät ole kovin valmiita ja halukkaita elämään lahjoittavan rakkauden mukaisesti. Siksi Jumalan tahdon mukaista yhteiskuntaa ei voi rakentaa vain yksilöiden hyväntahtoisuuden varaan.
Katse pois omasta edusta!
Jumala käyttää siis rakkautensa toteuttamisessa varsin maallisia välineitä. Luterilaisen nykyteologian mukaan yksi niistä on yhteiskunta, joka pyrkii turvaamaan jokaiselle jäsenelleen elämän perusedellytykset.
Mitä luterilainen omatunto sitten kehottaa, kun otamme sen mukaan äänestyskoppiin?
Antti Raunion mukaan se käskee ainakin etsimään lähimmäisen hyvää. Toisin sanoen: käännä katse itsestä ja oman ryhmän edusta toiseen ihmiseen!
– Tämä on tietysti haastavaa, koska demokraattinen järjestelmä perustuu pitkälti siihen, että ryhmät puolustavat omia etujaan, joiden välillä yritetään päästä kompromissiin. Olisiko kuitenkin mahdollista katsoa nykyistä laajemmin sitä, missä jotakin tarvitaan, ja miten se tarve voitaisiin täyttää.
Jaa tämä artikkeli: