Suostu mysteeriin. – Hengellinen elämä lähtee siitä, että on olemassa mysteeri, joka on perimmältään ratkaisematon, ja siihen pitää suostua, sanoo kansanedustaja ja sosiologi Anna Kontula. Kuva: Sirpa Päivinen
Nenä Jumalaan päin
Anna Kontulan mielestä hengellisestä kokemuksesta on mahdotonta puhua. Silti hän yrittää.
Eräs mies käy silloin tällöin lähikirkon eteisessä kurkistelemassa sisään. Hän ei osaa avata ovea eikä ole varma, haluaisiko hän edes peremmälle.
Tältä mieheltä ja muilta hänen kaltaisiltaan sosiologi, kansanedustaja Anna Kontula on saanut postia sen jälkeen, kun hänen uskoa käsittelevä kirjansa Mistä ei voi puhua ilmestyi syksyllä 2012.
– Minun tulkintani on, että sillä miehellä on jonkinnäköinen kaipaus, joka ei saa muotoa. Kirkko ei osaa ottaa häntä vastaan. Hän jää siihen ovensuuhun. Väitän, että näitä kirkon porstuassa kurkistelevia keski-ikäisiä miehiä on vaikka kuinka paljon. Suomi on täynnä ihmisiä, joille usko on merkittävä tai problemaattinen asia. Heillä olisi tarve puhua siitä, mutta ei sanoja, Kontula sanoo.
Niitä sanoja Kontula etsii kirjassaan. Hän kavahtaa niin herätysharlekiinien tyyliä kuin teologista siansaksaakin. Hän ei yritä luoda uskolle uutta kieltä, vaan ennemminkin etsiä käytössä kuluneiden käsitteiden alkuperäisiä merkityksiä ja päivittää niitä omaan aikaamme sopiviksi. Siksi jotkut ovat kutsuneet kirjaa hipsterikatekismukseksi.
Mistä ei voi puhua -kirja on kirjoitettu kahden eri-ikäisen naisen keskusteluksi. Vanhemmalla heistä, Astalla, on vuosia sitten ollut voimakas mystinen kokemus, joka on muuttanut hänen elämänsä.
Saara puolestaan ilmoittaa, ettei ole uskonnollinen, mutta antautuu kuitenkin pitkään ja polveilevaan keskusteluun uskosta. Illan ja yön kuluessa yritetään selittää selittämätöntä.
Viime vuosina uskosta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Suosittuja ovat olleet vuoropuhelun tai kirjeenvaihdon muotoon tehdyt kirjat, joiden lähtökohtana on usein ollut uskon ja tieteen vastakkainasettelu.
– Minusta ne ovat aika turhanpäiväisiä keskusteluja. Jos toinen osapuoli ei jaa lähtöoletusta Jumalan olemassaolosta, keskustelussa ei päästä kovin syvälle uskonnon näkokulmasta oleellisiin asioihin, Anna Kontula sanoo.
– Hengellinen elämä lähtee siitä, että on olemassa mysteeri, joka on perimmältään ratkaisematon, ja siihen pitää suostua. Kaikkea ei voi tietää. On olemassa selvittämättömiä salaisuuksia. Mutta meidän aikanamme tätä ei kyetä hyväksymään. Haluamme, että kaikki voidaan selvittää juuriaan myöten – jos ei nyt, niin ainakin tulevaisuudessa, kun tiede kehittyy.
Kontula muistuttaa, että hengellinen kokemus avautuu huonosti sanoille. Siksi luterilainen kirkko, jossa sanoilla on ylivertainen asema muihin ilmaisutapoihin nähden, on ongelmissa.
– Ortodoksisessa perinteessä minua viehättää se, että siinä on huomioitu ihmisten erilaisuus. Niille, jotka aistivat maailmaa tuoksujen kautta, on suitsukkeita. Visuaalisille ihmisille on ikoneita, toiminnallisille kumarruksia ja ristinmerkkejä. Useilla, toisiaan täydentävillä elementeillä pyritään tukemaan ihmisen omaa hengellisyyttä ja Jumala-suhdetta.
Ihmisen ja Jumalan välinen suhde on Kontulan mielestä äärimmäisen intiimi ja kiusallinenkin aihe käsiteltäväksi jopa kirkossa.
– Koska se on niin hankala aihe, kirkossa mieluummin keskitytään muihin puuhiin ja yhdessäoloon, Kontula napauttaa.
Ei pitäisi. Kontulan mielestä kirkko, jolla ei ole Jumalaa, menettää uskottavuutensa. Elämys- tai virkamiespalvelujen tuottaminen ei riitä. Kirkon tulisi kannatella ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta ja auttaa ihmistä hänen etsinnässään ja kilvoittelussaan.
Aluksi oli vain muistiinpanoja, joita Anna Kontula kirjasi lukiessaan teologista kirjallisuutta. Erityisesti häntä kiinnostivat mystiikka ja ortodoksinen teologia. Vähitellen merkinnöistä alkoi hahmottua kirja.
Yhden suurimmista oivalluksistaan Kontula koki pohtiessaan syntiä.
– Arkikielessä synti rinnastetaan eettisesti väärin tekemiseen. Kirjassa esitän ajatuksen, että synnin käsite on työväline ihmiselle, jolla on hengellinen etsintäprosessi. Sillä hän mittaa, onko hän lähestymässä Jumalaa vai etääntymässä tästä.
Kun synti käsitetään eräänlaiseksi mittatikuksi, kristitty voi käyttää sitä vain oman elämänsä arviointiin. Toisia sillä ei voi syynätä eikä sen avulla myöskään voi laatia listoja siitä, mitkä yksittäiset teot ovat syntiä ja mitkä eivät.
Kontula huomauttaa, että jokaisella ihmisellä uskontoon katsomatta on kyllä eettinen vastuu. Aina se, mikä on väärin, ja se, mikä on syntiä, eivät kuitenkaan käy yksiin. Kirkkoon sunnuntaiaamuna kiirehtivä pienten lasten vanhempi saattaa toimia väärin perhettään kohtaan, kun hän omistautuu kilvoittelulle. Ja tehdä syntiä, jos hän jää kotiin pelaamaan lasten kanssa Kimbleä.
– Tai ajatellaan lyhytkestoisia seksisuhteita. Jos molemmat kunnioittavat toisiaan, niissä ei välttämättä ole mitään eettisesti väärää. Sen sijaan Jumalan etsinnän kannalta ne saattavat olla haitallisia. Jos haluaa hiljentyä ja edetä kilvoittelussaan, vilkkaasta seuraelämästä on yleensä haittaa.
Kilvoittelu-sana toistuu Kontulan puheessa usein. Se, kuten syntikin, on hänen mielestään hengellinen käsite, jolla on merkitystä vain hengellisyyden harrastajalle. Selittääkseen, mistä kilvoittelussa on kysymys, Kontula tarttuu kynään ja piirtää. Paperille tulee viiva. Se on elämänpolku, jonka päässä jossakin kaukana on Jumala. Polulla kulkee tikku-ukko horjuen ja poukkoillen siksakkia.
– Kilvoittelu on sitä, että koetetaan pitää nenä Jumalaan päin. Eikä se onnistu. Siinä mennään monta kertaa päivässä ja tunnissakin pieleen. Sitten pitää vaan päättäväisesti kääntää uudestaan nenä oikeaan suuntaan.
Anna Kontula on lähtöisin uskonnottomasta kodista, vasemmistolainen ja feministi. Sellaisista taustoista syntyy yleensä tiukkaa uskontokritiikkiä. Miten esimerkiksi feministi Kontula suhtautuu siihen, että sana ja valta ovat kirkossa parituhatta vuotta olleet miesten hallussa?
– Joo, kristillinen kirkko on edelleenkin aika patriarkaalinen järjestelmä. Menee jokunen sata vuotta, että naispappien ja feministiteologian vaikutus alkaa näkyä traditiossa, Kontula arvioi.
Hänen mukaansa kristinusko ei juuri tarjoa roolimalleja naisille tai edes työväenluokkaisille miehille, joiden elämä kuluu arjen pyörittämisessä. Jeesuksesta alkaen kristillistä traditiota ovat muovanneet selibaatissa elävät tai ainakin ilman vanhemmuuden velvoitteita eläneet miehet.
Otetaan esimerkki. Monet vanhat pyhimyslegendat kertovat nuorista naisista, jotka halutessaan omistautua Jeesukselle kieltäytyvät avioliitosta. He kärsivät mieluummin marttyyrikuoleman kuin luopuvat neitsyydestään. Vuosikausia Kontula ihmetteli, miksi neitsyys on hengellisen elämän kannalta niin keskeinen asia.
– Sitten oivalsin, että kysymys onkin siitä, että neitsyyden menetys tarkoitti entisaikaan useimmiten äidiksi tulemista. Ja se taas tarkoittaa kauheaa hässäkkää pariksikymmeneksi vuodeksi. Hengellinen elämä edellyttää mahdollisuutta hiljentää elämäänsä, vetäytyä ja katsoa sisäänpäin. Hyvin harvoilla äideillä on ollut tätä etuoikeutta.
Ahdistavaa, syyllistävää. Sellainen on monen mielikuva kristinuskosta. Anna Kontula löysi kirjaansa tehdessään kristinuskon armollisen, valoisan puolen.
– Siinä tunnistetaan, että ihminen on epätäydellinen. Mutta ei hätää, niin kuuluukin olla. Epätäydellisyys on mahdollisuus kehittyä. Hyvän elämän kannalta on tärkeää yrittää parhaansa. Ihminen ei pysty täydellisyyteen, mutta ei hän myöskään voi täydellisesti epäonnistua.
Ei hätää. Niin Kontula haluaa sanoa myös sille miehelle kirkon eteisessä ja muille epämääräistä kaipuuta tunteville.
– Ei ole mitään pahaa siinä, että sinun sisälläsi saattaa samaan aikaan olla ihminen, joka haluaa olla uskonnollinen, ja toinen, joka haluaa olla ateisti, ja useita siltä väliltä. Ei ole kiirettä. Eikä hätää ole sittenkään, vaikka kaipaus menisi ohi.
Jaa tämä artikkeli: