Rytmi kantaa. Ritva Sario soittaa sähkökitaraa Riskiryhmä-yhtyeen harjoituksissa. Kuva: Jukka Granstrom

Nyt elämä tuntuu hyvältä

Ritva Sarion lapsuudenkodissa luovuutta pidettiin riskinä. Nyt hän soittaa sähkökitaraa Riskiryhmä-nimisessä bändissä.

• 12.01.2016 13:50
• Teksti: Taneli Kylätasku Kuvat: Jukka Granström

Ritva Sario katsoo sähkökitaraa henkeään pidätellen. Kunpa saisin tuon itselleni!

On vuosi 2008, ja Riskiryhmä-niminen seniorien rock-yhtye on syntymässä Helsinki Missioon kuuluvassa musiikin erityispalvelukeskus Resonaarissa. Sario odottaa hiljaa vuoroaan, kun muut valitsevat soittimien joukosta omansa.

"Ajattelin, että voi kun he jättäisivät sähkökitaran minulle. Ja niin kävi", hän sanoo.

Yhtye aloitti harjoittelun Resonaarin johtajan Kaarlo Uusitalon johdolla. Soittamisessa käytettiin kuvionuottijärjestelmää, jonka Uusitalo loi alun perin kehitysvammaisten musiikkiopetusta varten. Siinä nuottien informaatio on merkitty muotojen ja värien avulla.

Jo neljän harjoituskerran jälkeen kuuden naisen yhtye esiintyi silloisen Komediateatteri Arenan näyttämöllä. Ohjelmistossa oli perinteistä 60-luvun rokkia, jota Sario ei tuntenut entuudestaan.

"Soittaminen oli ihanaa ja koukuttavaa, mutta tällaiselle jännittäjälle esiintyminen oli alussa aivan kamalaa", Sario sanoo.

Lapsuus palasi välähdyksinä

Mikä saa 74-vuotiaan naisen soittamaan rokkia? Sario aloittaa vastauksen palaamalla lähes 40 vuotta ajassa taaksepäin.

Tuolloin hän oli 35-vuotias perheenäiti, joka työskenteli arkkitehtina Helsingin kaupungin rakennusvirastossa. Perheeseen kuului toimittajapuoliso ja kaksi lasta.

"Asiat olivat oikeastaan aika hyvin. Mutta yhtenä aamuna jäin sänkyyn makaamaan. En vain pystynyt enää lähtemään töihin."

Onneksi Sario ymmärsi, mitä siinä tilanteessa tarvittiin. Hän soitti lääkäriasemalle ja varasi ajan psykoterapeutille.

Terapian ja sitä tukevan lääkityksen myötä lapsuuden tärkeät tilanteet alkoivat nousta pintaan näyn kaltaisina välähdyksinä. Kokemukset kestivät muutaman sekunnin ajan.

Ensimmäinen välähdys tuli terapeutin odotushuoneessa. Se vei turvalliseen paikkaan, koulun lähellä sijainneen maalaistalon pihaan Askolassa.

Talossa asui ystävällisiä ihmisiä, joiden huolenpito toi lapsuuteen turvaa ja hoivaa. Emäntä paistoi lapsille lettuja. Tuvan seinällä oli taulu, josta Sario luki tärkeät sanat: Joka aamu on armo uus, miksi huolta mä kannan.

"Uskontoa ei koskaan tuputettu, mutta ymmärsin, että he olivat aitoja kristittyjä. Siinä oli jotakin, joka otti lapset huomioon", Sario sanoo.

Pienen tytön suuri taakka

Kaikki välähdykset eivät olleet turvallisia. Sario kaivaa käsilaukustaan nipun piirroksia, jotka hän on tehnyt terapiassa mieleen palanneista tilanteista.

Yhdessä piirroksessa pienen Ritvan piirtäminen keskeytyy, kun isä kaataa pöydän, joka oli hänen mielestään "sekaisin". Toisessa kuvassa isä repii seinälampun irti, koska tytär on yrittänyt lukea kirjaa peiton alla lampun valossa.

Kolmannessa isä antaa Ritvalle selkäsaunan. Isän puhekuplassa lukee: "Lyön kunnes itket ja kadut".

"En kuitenkaan koskaan itkenyt, kun en mielestäni ollut tehnyt asioita, joista minua syytettiin", Sario sanoo.

Raskainta oli se, että pienen tytön selkään sälytettiin hulluuden taakka.

Sarion setä oli taidemaalari, jota hoidettiin mielisairaalassa skitsofrenian ja alkoholismin vuoksi. Kun tytär aloitti piirtämisen jo pikkulapsena ja kiinnostui sedän tavoin musiikista ja kirjallisuudesta, isään iskostui pelko, että tyttökin sairastuisi.

"Luovuus oli kaikin tavoin pahasta. Mitä tahansa tein, sellaista ei olisi sopinut tehdä", Sario kertoo.

Kun Sario jatkaa kertomustaan, käy selväksi, että kyse ei ollut pelkästään huolesta, vaan mukana oli henkistä väkivaltaa. Pieni tyttö sai lähes päivittäin kuulla olevansa mielisairas, psykopaatti, skitsofreenikko tai hullu. Tyttö alkoi itsekin pelätä olevansa hullu ja paha, eikä lopulta uskaltanut tutustua toisiin lapsiin.
 

Kodin käsittämättömän ilmapiirin takana oli jotakin, jonka Sario on ymmärtänyt vasta aikuisena. Isän kammo kaikenlaista vajavaisuutta kohtaan johtui äärioikeistolaisesta arvomaailmasta, kuten myös yritys opettaa lapsille itsensä kovettamista.

Sario kaivaa laukustaan Helsingin Sanomien lehtileikkeen, joka on päivätty elokuulle 2015. Juttu kertoo suomalaisen kulttuurieliitin lämpimistä natsisuhteista, jotka "unohdettiin" sotien jälkeen.

Sario lukee ääneen jutussa mainittuja nimiä.

"Isä oli opiskellut filosofiaa, ja hänen puheissaan oli jatkuvasti näitä nimiä: mitä Eino Kaila ja Rolf Nevanlinna sanoivat, mitä Nietzche sanoi. Mutta olin liian pieni ymmärtääkseni, mistä on kysymys."

Ahtaasta paikasta valoon

Asioiden käsittely terapiassa johti lopulta murrokseen, jota Sario kutsuu "syntymäkokemukseksi". Sario kääriytyi kotona kylpypyyhkeeseen, haukkoi henkeä ja uskoi kuolevansa. Lopulta kylpyhuone tuntui täyttyvän ylimaallisesta valosta.

"Siinä kokemuksessa tulin ahtaasta paikasta valoon. Koko maailma tuntui yhtäkkiä mielettömän hyvältä, samoin minä itse. En ollutkaan mielisairas", Sario kertoo.

Kokemuksella oli käytännön seurauksia. Sario tajusi, mitä oli tekemässä omille lapsilleen.

Sario oli huutanut murrosikäiselle pojalleen ja lyönyt tätä. Enää sellaista ei voinut ajatellakaan. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että tytär oli lahjakas piirtäjä. Äiti lähetti tytön piirroksia radion lastenohjelmaan, ja kuvia kehuttiin radiossa.
 

"Tulin lempeämmäksi lapsiani kohtaan. Siihen ei riittänyt pelkkä tieto, vaan tarvittiin sisäinen oivallus", hän sanoo.

Sisäinen avautuminen vastasi myös askolalaisen maalaistalon herättämään hengelliseen kaipuuseen. Vuosien aikana Sario oli yrittänyt käydä kirkossa ja lukea Raamattua, mutta nyt hän tunsi ensimmäisen kerran ymmärtävänsä, mitä kirjassa sanotaan.

Tänään murrosvaiheesta on kulunut jo aikaa. Vuosiin mahtuu raskaitakin tarinoita. Sario on jäänyt leskeksi ja on nyt eläkkeellä, joka jäi pieneksi uran loppuvuosien työttömyyden vuoksi.

Elämä kuitenkin kantaa yhä. Sario tekee sitä, mikä tuntuu hyvältä: maalaa, kirjoittaa, soittaa Riskiryhmässä ja ottaa soittotunteja akustisella kitaralla.

"Sanoisin tätä aikaa elämäni parhaimmaksi", hän sanoo hymyillen.