Mirja Karna on kävellyt vuosien 2010-2013 aikana yli 6400 kilometriä. Pyhiinvaellukset ovat johtaneet kohti Santiago de Compostelaa, mutta lähtöpisteet ovat vaihdelleet. Etäisin polun pää löytyi Suomen Hattulasta. Kuva: Mirja Karna.
Odota odottamatonta – pyhiinvaeltaja tietää, ettei kaikkeen voi varautua
Tuhansia kilometrejä kävelleen Mirja Karnan mielestä tärkeintä on lähteä matkaan avoimin mielin. Paras tuliainen on syvempi yhteys omaan itseen ja maailmaan.
Reppu selkään ja menoksi. Mirja Karna tietää, miltä tuntuu lähteä kävelemään. Hän on matkoillaan kävellyt pitkin eurooppalaisia Jaakobinpolkuja kohti Santiago de Compostelaa lähes 6500 kilometrin verran. Ensin hän käveli eri reitistöjä Ranskassa ja Espanjassa ja lopulta nosti rinkkansa selkään Hämeenlinnan Hattulassa, kävellen koko pohjoisen Euroopan läpi aina keskisaikaisen maailman ääreen saakka, Atlantin rannalle Finisterraan. Aikaa reissuun meni 7 kuukautta. Mirja Karnan mukaan matkojen tärkeimmät opit ovat olleet henkisiä.
1. Matka on paitsi fyysinen, myös henkinen ponnistus.
Mirja Karna ei harjoitellut juuri lainkaan ennen matkalle lähtöään.
”En juurikaan pidä yllä mitään tiettyä kävelykuntoa. Lähden kävelemään, kun kaipaan vapautta. Minulle kyse ei ole fyysisestä ponnistuksesta, vaan henkisestä.”
Pitkiä päivämatkoja kävellessä ja rinkkaa selässä kantaen pyhiinvaelluksesta muodostuu kuitenkin myös fyysinen suoritus.
”Hyvästä kunnosta ja peruskunnon harjoittelemasta ei ole haittaakaan. Oma kunto kasvoi viikko viikolta, jalkojen lihakset kasvoivat ja vyötärön ympärys kapeni.”
Kävelyyn Karna suhtautuu kuitenkin lähinnä filosofisesti.
”Itse en vaella kuntoillakseni. Käveleminen on minulle henkinen harjoitus. Tasainen liike ja vaihtuvat maisemat johdattavat kulkijan tuulettamaan myös omia ajatusrakenteita ja piintyneitä mielikuvia itsestä ja maailmasta.”
2. Oman itsensä seurassa kulkeminen voi olla koettelemus
Mirja Karna lähti ensimmäiselle Santiagon de Compostelaan suuntaavalle vaellukselle ajatellen, että määränpäässä odottaisi jonkinlainen selkeä sisäinen valaistus. Vasta jälkeenpäin hän ymmärsi, että henkinen harjoitus tapahtuikin matkan jokaisella askeleella ja reitin varrella esiin nousseissa tunteissa. Päätepiste olikin vain päätepiste.
”Henkinen harjoitus on se kävelytyö, kun askeltaa sinnikkäästi eteenpäin, vaikka mieli työntäisi eteen monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. ”
Hyppäys ärsyketäytteisestä arkielämästä pyhiinvaelluksen yksinäisyyteen on Karnan mukaan aina suuri hyppäys.
”Mieli alkaa tuottaa ja prosessoida kaikenlaisia syrjään laitettuja tunteita ja muistoja. Minulle ensimmäinen reissu oli henkisesti todella rankka.”
Pintaan kohoavat tunteet antavat kuitenkin mahdollisuuden käsitellä asiat uudestaan ja tarkastella niitä uudessa valossa.
”On mahdollisuus luoda syvempi suhde itseen ja uudistaa omia lukkiintuneita käsityksiä siitä, kuka minä olen ja mihin kaikkeen olen kykeneväinen.”
Jokainen matka on myös erilainen.
”Ensimmäisellä pitkällä matkalla työstin yhteyttä itseeni, kun taas toisella matkalla osasin paremmin iloita yhteydestä toisiin ihmisiin. Kolmas matkani oli vahvasti hengellinen ja kuljin luovassa flow-tilassa. Neljännellä, kaikkein pisimmällä kävelylläni koen tulleeni voimakkaasti omaksi itsekseni.”
3. Tuntemattoman tien hyväksyminen vapauttaa
Reitit on hyvä suunnitella ennakkoon, varata matkaan sopivat varusteet ja pitää huolta budjetista, mutta kaikkeen ei voi ennalta varautua. Mirja Karnan tärkein neuvo pyhiinvaeltajalle onkin lähteä matkaan avoimin mielin. Ennakko-odotukset ja toiveet tulevat kokeneen konkarin mukaan useimmiten murenemaan ja jos niihin jää kiinni, ei ehkä näe sitä hyvää, mitä matkanteko sillä kertaa tarjoaa.
”Et voi hallita tulevaa. Eteen tulee kuitenkin jotain odottamatonta. Parasta on olla utelias ja hyväksyä matkanteko sellaisena kun se on.”
|
"Anna vaihtuvien maisemien ruokkia kykyäsi päästää irti: tuuleta ajatuksiasi samalla lailla, kuin tuulet puhaltavat pellon laitaa," vinkkaa kokenut kävelijä Mirja Karna. Kuva: Krista Kärnä. |
Jokainen matka on erilainen ja jokaiselle kävelijälle erilainen.
”Matka opettaa, mitä opettaa tarvitsee.”
Pintaan nousevia, joskus vaikeidenkin tunteiden työstäminen vaelluksen aikana vaatii sekin antautumisen ja hyväksymisen opettelua.
”Ne voi toivottaa tervetulleiksi kylään, niin kuin ottaisi vastaan vieraita taloonsa. Katsella niitä hyväksyvästi ja lempeästi”.
Vatsassa kiemurteleva pelko tai rintaa puristava ahdistuksen tunne ei irtoa vastaan taistelemalla.
”Jos kehoa jännittää ja tunteita työntää pois, ne vain voimistuvat,” Karna kertoo kokemuksistaan. ”Mutta jos hyväksyy tunteensa, niistä voi päästää irti, sen sijaan että jäisi pyörittelemään niitä päässään.”
Vaihtuvat maisemat ja kehon eteenpäin vievä liike ruokkivat kykyämme tuulettaa ajatuksiamme.
”Kulkiessa ajatukset jäsentyvät jotenkin luonnostaan. On helpompi heittää taakseen piintyneitä käsityksiä itsestään tai ulkopuolelta tulleiden vaatimusten tuomia naamioita ja kuulostella, millainen ihminen tässä nyt oikeasti tallustelee.”
4. Onnellisuuslihasta voi harjoittaa
Mirja Karna arvioi, että paras matkatuliainen pyhiinvaellukselta on ollut kasvanut onnellisuuslihas ja muutos omassa asenteessa.
”Pyhiinvaellukset ovat eniten muuttaneet suhdetta omaan itseeni. Ja kun yhteys itseen löytyy, myös suhde muihin ihmisiin – ja maailmaan – muuttuu myös, " Karna kertoo.
"Olen nyt enemmän oma itseni kuin aiemmin, eikä muiden ihmisten mielipiteet tai yhteiskunnan odotukset pääse vaikuttamaan minuun väärällä tavalla."
Vaeltamalla Karna harjoitaa onnellisuuslihasta.
"Nykyinen elämäntapamme ei useinkaan sitä lihasta vahvista, mutta jokainen vaellukseni on tehnyt minusta onnellisemman.”
Lue lisää:
Bongaa itsellesi sopiva pyhiinvaellusreitti Valomerkin kokoamasta listasta.
Pyhiinvaellusreitti alkaa Hattulasta. Toimittaja testasi Jaakonpolun pohjoisinta polkua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vapaaehtoinen pyhiinvaellusohjaaja Hanna Aschan: Pyhää voi etsiä Helsingissä kävellen
HengellisyysKeväällä aloitetut Paavalin seurakunnan pienet pyhiinvaellukset jatkuvat Helsingissä loka- ja marraskuussa.