Kuva: Ville Juurikkala.
Olli Helenius keskittyy nyt biisintekoon ja laulamiseen
Kapulat pantiin narikkaan, kun intohimoksi muodostui laulujen teko.
Kun vanhemmat eivät ostaneet Olli Heleniukselle rumpusettiä, hän tamppasi äidin sukkapuikoilla sohvatyynyjä. Nuottitelineessä roikkui tamburiini, joka ajoi symbaalin virkaa.
– Isoveli kävi kitaratunneilla ja minut yritettiin saada pianotunneille, mutta sanoin, että vain kuolleen ruumiini yli. Sehän olisi ollut melkein sama kuin minut olisi laitettu balettitunneille.
Helenius kuunteli tuolloin raskasta rockia, Motörheadia ja Black Sabbathia. Hän suostui menemään kitaratunneille, tosin vastahankaisesti sinnekin.
– Vinguin vanhemmiltani rumpuja niin kauan, että lopulta isä osti ne minulle.
Bändin alku oli kasassa, kun Olli soitti rumpuja ja Harri-veli soitti kitaraa ja lauloi. 13-vuotiaana Olli alkoi tehdä omia lauluja. Parikymppisenä biisien teko muuttui vakavammaksi, kun hän muutti vaimonsa kanssa Nokialta Vantaalle ja aloitti opiskelun Oulunkylän Pop-Jazz-opistossa.
– Perustimme veljeni kanssa 1990-luvun alussa Bass’n Helen -bändin, jossa soitin rumpuja vuoteen 2002 asti. Sitten perustin L-60°-bändin.
Helenius opiskeli musiikkia myös Yhdysvalloissa ja toimi jonkin aikaa sikäläisen Alexa Jamesin rumpalina. Pisin työputki Heleniuksella oli Juha Tapion bändissä, jossa hän soitti rumpuja 14 vuotta.
Vuosien varrella Heleniukselta on ilmestynyt viisi sooloalbumia. Maaliskuussa ilmestyi kuudes, joka on nimeltään Matkalla. Edellinen albumi Nyt ja aina debytoi Suomen virallisen albumilistan sijalla 12.
Näin Olli Helenius laulaa Matkalla-albumillaan: ”Tahdot taas mua muistuttaa / suremalla ei mitään aikaan saa. / Sanot: laula vaan / jalkojas liikuttaa tanssimalla / voit murheet unohtaa / maailmaa parantaa.”
Bass’n Helen soitti gospelia ja L-60° oli hard rock -bändi. Soololevyillään Olli Helenius laulaa poppia. Iskelmä-sanaakaan hän ei vierasta, jos joku haluaa hänen musiikkinsa niin määritellä.
Rumpujakkaralla istuminen on Heleniukselta jäänyt viime aikoina vähemmälle.
– Rummuissa on jotain maagista ja pidän myös niiden soittamisen fyysisyydestä, mutta en enää käy treenaamassa rumpujen soittoa yhtä usein kuin ennen. Nyt intohimoni on laulujen teko.
Heleniuksen laulujen sanat syntyvät ihmisten kohtaamisista ja sävelmät rumpali löytää usein rytmin kautta. Pianon ääressä syntyy balladeja. Niitä Helenius on kuunnellut varsinkin heavy-bändien esittäminä. 1980-luvun still-loving-yout iskevät edelleen.
– Minulla ei ole ollut unelmana – tai en ainakaan tunnusta – että pitää olla bändin keulakuva ja se ihailun kohde. Olen enemmänkin sellainen herkkä kaveri. Ihmiset ovat aina mielellään jutelleet minulle.
Heleniuksen musiikillinen ura alkoi kristillisistä piireistä ja on jatkunut erilaisissa kokoonpanoissa. Kirkoissa Helenius esiintyy edelleen mielellään yhtä hyvin kuin kapakoissakin. Hän on vieraillut kehitysvammaisten toimintakeskuksissa ja vanhainkodeissa. Miestä ja kitaraa on kuultu myös vähäosaisten tapahtumassa.
– Olen yrittänyt olla oma itseni. En ole mikään yhden viestin viejä, vaan toivon, että oma elämäni on se viesti.
Jaa tämä artikkeli: