On lapsi syntynyt meille

On lapsi syntynyt meille

Ensimmäisen joulun tapahtumat paljastavat jotakin olennaista Jumalasta.

Jouluna Jumala tuli ihmiseksi ja syntyi avuttomaksi vauvaksi pimeään yöhön.

– Se oli Jumalalta käsittämätön siirto. Siinä hän osoitti radikaalia rakkauttaan, otti riskin ja asettui ihmisen osaan hauraaksi, pieneksi ja helposti vahingoittuvaksi, sanoo Eriikka Jankko, pappi ja tohtorikoulutettava, joka tutkii lasta ja lapsen arvoa kirkossa.

Jankon mukaan Jeesuksen elämän alkuvaiheissa oli paljon haavoittuvuutta. Hän syntyi kaukana kotoa eläinsuojaan. Vanhemmat eivät olleet niitä maailman mahtavimpia – eivätkä edes naimisissa. Pian Jeesuksen syntymän jälkeen perhe joutui lähtemään pakolaisiksi.

– Minulle nuo tapahtumat kertovat siitä, että jokainen ihminen, jokainen lapsi, pitää ottaa tosissaan. Se, että Jumala tulee maailmaan lapsena, on äärimmäinen myötätunnon ele. Niin tehdessään hän samastui lapsiin, pieniin ja heikkoihin, Jankko sanoo.

– Myös aikuinen Jeesus asetti lapset erityisasemaan. Hän opetti, että ”joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut”. Ja ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.”

Jo ennen Jeesusta Raamatussa on Vanhassa testamentissa esimerkkejä siitä, että joku on lapsena valittu suureen tehtävään. Sekä Mooses että Joosef olivat lapsena hengenvaarassa ja täysin vieraiden ihmisten armoilla, mutta pelastivat myöhemmin kansansa.

Katso lasta

Jeesuksen syntymää seuraa Matteuksen evankeliumissa karu kertomus Betlehemin lastenmurhasta.

– Lastenmurha tekee mieli ohittaa. Nykyisin luemme uutisia Isisistä ja Boko Haramista, jotka surmaavat lapsia. Samalla lailla nekin tekisi mieli ohittaa, mutta emme voi sivuuttaa sitä todellisuutta, jossa elämme. Kyllä uutiset kertovat jotakin olennaista siitä, miten lapsia maailmassa kohdellaan, Eriikka Jankko sanoo.

Myös suomalaisista perheistä on tänä syksynä kuultu synkkiä uutisia. Jankko toivoo, että ihmiset pysähtyisivät, katsoisivat ympärilleen ja näkisivät toisensa – ja löytäisivät ne, jotka ovat avun tarpeessa.

– Pitää myös pyytää apua. Sekin on yksi näkökulma lapsen kaltaisuuteen: voi pyytää it­seään vahvemmilta apua.

Jankon mielestä jokainen voi tehdä jotakin. Hän muistuttaa teologi Jerome Berrymanin neuvosta: ole se ihminen, jonka lapsi muistaa katsoneen häntä hymyillen.

Jankko on huolissaan myös siitä, kuinka suomalaislapsille käy, jos hyvinvointivaltio murenee säästöihin.

– Onko koulujärjestelmämme ja sen myötä lapsen oikeus oppia ja saada kasvatusta – myös uskonnollista – uhattuna?

– Luterilainen perinne korostaa sitä, että jokaisella on paikka ja tehtävä yhteiskunnassa, perheessä ja kirkossa. Meillä ei ole varaa hukata ainoatakaan lasta tai nuorta.

Lapsi on pyhä

Lapsia koskevaa teologiaa selvitellessään Eriikka Jankko on tutkinut myös reformaattori Martti Lutheria.

– Lutherilla oli aika radikaalejakin ajatuksia lasten puolesta. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä, että aviotontakin lasta kantaessaan nainen on Jumalalle otollisessa työssä. Lapsi on siis pyhä, mahdollisuuksia täynnä, Jumalan kuva.

Jankon mielestä myös Lutherin ajatus siitä, että kristitty palvelee Jumalaa perheessään, puolisona ja vanhempana, oli poikkeuksellinen. Esimerkiksi vielä reilut sata vuotta myöhäisemmässä John Bunyanin klassikkoteoksessa Kristityn vaellus kristitty tunkee sormet korviinsa ja pakenee perheensä luota lähteäkseen individualistisesti etsimään Jumalan valtakuntaa.

Kastaessaan lapsia Jankko kehottaa usein vanhempia pysähtymään ja hiljentymään lapsen äärellä ja toivoo heille kärsivällisyyttä katsoa ja kuunnella lasta.

– Lapsi opettaa meille jotakin Jumalasta. Hän ei ole joko–tai vaan sekä–että. Lapset ovat samaan aikaan sekä suurimpia, koska heidän kaltaistensa on taivaan valtakunta, että pienimpiä, jolloin heillä on oikeus suojeluun. Maailma ei ole mustavalkoinen.

Kasvoista kasvoihin

Eriikka Jankko on neljän lapsen äiti.

– Jokaisen oman, vastasyntyneen lapsen ja hänen katseensa kohtaaminen on ollut sanoin kuvaamaton hetki. Ja kasvoista kasvoihin katseleminenhan on myös iankaikkisuuden kuva, hyvin vahva symboli Jumalan läsnäolosta, hän pohtii.

Mutta ihmettelemistä on myös ihan tuntemattomissakin lapsissa.

– Kävin juuri joulutorilla. Siellä oli karuselli, jossa soi myös jouluvirsi 27. Kyydissä istui monenlaisia lapsia. Se muistutti siitä, että joulu on elämän riemun ja kiitollisuuden juhla.

Senegalilainen jouluyön vauva

Maailmassa syntyy joka minuutti 255 lasta. Yhden tarina voisi olla tällainen:

Jouluyönä syntyy senegalilaisessa kylässä tyttölapsi, vanhempiensa esikoinen.

Afrikassa olisi ollut tarjolla kurjempiakin kotimaita kuin sen läntisimmässä kolkassa Atlantin rannalla sijaitseva Senegal. Senegal on Afrikan vakaimpia valtioita ja säästynyt levottomuuksilta ja sisällissodilta, joita viime vuosina on nähty monissa muissa maanosan maissa.

Senegal ei myöskään ole Afrikan köyhimpiä maita – joskin varallisuus, koulutus ja terveydenhoito jakaantuvat epätasaisesti. Pääkaupungissa Dakarissa ja muissa kaupungeissa on hyvinvoivaa keskiluokkaakin, kun taas maaseudulla suurin osa ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Ja suurin osa Senegalin 13,6-miljoonaisesta väestöstä asuu vielä maaseudulla. Siellä perheet ovat isoja, 5–7 lasta on ihan tavallinen lapsiluku.

Enemmistö, noin 94 prosenttia, senegalilaisista on muslimeita. Kristittyjä on noin viisi prosenttia. Suurin osa heistä roomalaiskatolilaisia, mikä on perua Ranskan siirtomaavallan ajoilta. Prosentin verran väestöstä on tilastoitu perinteisten uskontojen harjoittajiksi, mutta todellisuudessa vanhat uskomukset ja käytännöt elävät usein sekoittuneina islamiin ja kristinuskoon.

Esimerkkivauvamme syntyy vähemmistöön, kristittyyn perheeseen. Iloinen tapahtuma sekoittaa perheen joulunviettosuunnitelmat. Joulu on Senegalissakin suuri juhla. Jouluyönä lähiseudun kristityt kokoontuvat messuun. Sen jälkeen on tapana syödä hyvin ja kutsua mukaan myös musliminaapurit. Lahjat eivät senegalilaiseen jouluun kuulu, niitä ei jaeta edes lapsille.

Hengiltä suojassa

Äiti synnyttää kotona – se on edelleen yleisin tapa maaseudulla. Lähimpään sairaalaan olisi ollut yli sadan kilometrin matka. Terveysasemalla reilun kymmenen kilometrin päässä hän on käynyt raskauden aikana kerran. Siellä on todettu, että kaikki näyttäisi sujuvan normaalisti.

Synnytyksessä on apuna suvun vanhempia naisia. Samassa pihapiirissä omissa majoissaan asuvat tuoreiden vanhempien lisäksi miehen vanhemmat, kaksi miehen veljeä perheineen ja miehen naimaton sisar. Miehen siskoista kolme on naimisissa ja asuu appivanhempiensa luona.

Sekä äiti että lapsi selviävät synnytyksestä hyvin. Aina niin ei käy: arviolta yksi 54 senegalilaisäidistä kuolee synnytykseen tai sen jälkeisiin komplikaatioihin. Yleisimpiä syitä ovat runsas verenvuoto, raskausmyrkytys ja tulehdukset. Jos äiti kuolee, vauvakin yleensä kuolee pian, sillä rintamaito on paitsi ylivertaista ravintoa myös suoja esimerkiksi ripulia ja infektioita vastaan.

Perinteisen käytännön mukaan äiti ja vauva lepäävät seuraavat päivät. He eivät poistu majasta lainkaan. Suvun naiset hoitavat vauvaa ja tuovat äidille ruokaa ja juomaa. Kun seitsemän päivää on kulunut, lapsen ajatellaan olevan elinkykyinen ja niin vahva, että henkivallat eivät saa hänestä otetta. Sen merkiksi hänen hiuksensa ajellaan pois.

Vauvan kasteella ei ole kiire. Yleisimpiä kastepäiviä ovat joulu ja pääsiäinen, jotka ovat kristittyjen tärkeimmät juhlapyhät. Pieni Marie kastetaan kirkossa pääsiäismessun yhteydessä. Senegalilaiset kristityt antavat usein lapsilleen ranskankielisiä pyhimysten nimiä. Marie saa nimensä Jeesuksen äidin Marian mukaan.

Kasteen jälkeen on kotona suuret juhlat, joihin on kutsuttu naapureita ja sukulaisia. Juhla-aterialle teurastetaan vuohi. Se on poikkeuksellista, sillä lihaa syödään harvoin. Jouluksi sentään laitettiin kanaa. Tavallinen ateria koostuu riisistä, kasviksista ja kalasta.

Malaria, ripuli, nälkä

Ensimmäiset puoli vuotta vauva elää pelkällä rintamaidolla. Sitkeän valistustyön tuloksena senegalilaisäidit – ja auktoriteettiasemassa olevat isoäidit – on pikkuhiljaa saatu uskomaan, että vauva ei tarvitse ensimmäisten elinkuukausiensa aikana kiinteätä ruokaa saati vettä. Päinvastoin: ne voivat olla terveysriski.

Nykyisin maaseudullakin rokotetaan lähes kaikki vauvat. Se on vähentänyt selvästi esimerkiksi tuhkarokkoon kuolemista. Pikkulasten yleisimmät kuolinsyyt ovat malaria ja ripuli. Jos lapsi selviää viiden vuoden ikään, hänellä on jo hyvät mahdollisuudet selvitä aikuiseksikin. 1000:sta elävänä syntyneestä senegalilaislapsesta 60 kuolee ennen viisivuotispäiväänsä. Lapsikuolleisuus on 40 vuodessa pudonnut huimasti: vuonna 1970 alle viisivuotiaana kuoli 289 lasta 1000:sta.

Lapsia kuolee myös nälkään. Maaseudulla ollaan riippuvaisia siitä, mitä maa tuottaa. Jos kuivuus tuhoaa sadon, lapset kärsivät ensimmäisenä. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2012 Sahelin kriisin aikana. Silloin kylissä näki paljon aliravittuja lapsia, joiden hiukset olivat muuttuneet proteiininpuutteen vuoksi punaisiksi.

Koulussa ja kotitöissä

Pikku-Mariella ei ole pulaa sylistä ja huomiosta. Myös isä ja isoisä hellittelevät häntä, mutta käytännön lastenhoito on naisväen vastuulla. Lapsia arvostetaan, sillä he ovat vanhempiensa vanhuudenturva. Erityisesti toivotaan ja arvostetaan poikalapsia, sillä tytöt siirtyvät naimisiin mennessään miehensä perheeseen.

Senegalissa on yleinen oppivelvollisuus. Niinpä Mariekin pääsee aikanaan kouluun. Se on edistystä, sillä hänen isoäitinsä ei osaa lukea, eikä äitikään kovin hyvin. Maaseudun naisista vain noin kolmasosa on luku- ja kirjoitustaitoisia.

Koululaitos on ranskankielinen eikä valtion kouluissa ole lukukausimaksuja. Kouluja on tiheässä, Marienkin kotikylässä on koulu. Kaikissa ei tosin opetuksen taso ole kummoinen. Jotkut vanhemmat ottavatkin lapset pois koulusta, kun arvioivat, etteivät he opi siellä mitään.

Aikanaan Marie saa nuorempia sisaruksia, veljet Pierren ja Jean-Baptisten sekä sisaren Madeleinen. Jo varhain hänet komennetaan hoitamaan sisaruksia. Vähän vanhempana Marie auttaa äitiään talon töissä: laittaa ruokaa, lakaisee pihaa ja kantaa vettä. Leikkiaikaa ei koulun ja kotitöiden jälkeen juuri jää. Veljien elämä on huolettomampaa, sillä poikien ei odoteta osallistuvan naisten töihin. Ja kun vanhemmat joskus päättävät, lähetetäänkö joku lapsista opiskelemaan, he luultavasti valitsevat jommankumman pojista.

On arvioitu, että noin 17 prosenttia senegalilaislapsista on töissä. Mukaan lasketaan esimerkiksi ne lapset, jotka tekevät kotitöitä yli 28 tuntia viikossa. Kurjimmassa asemassa ovat kaupungeissa kerjäävät pojat, joista osa tulee naapurimaista. He ovat lähtöisin vielä tavallistakin köyhemmistä kodeista. Taatakseen heille edes jonkinlaiset eloonjäämismahdollisuudet vanhemmat ovat lähettäneet heidät koraanikouluun. Elantonsa ja opetuksensa maksaakseen pojat kerjäävät isännälleen.

P.S. Kaimansa Marian tavoin Marie todennäköisesti perustaa perheen nuorena: kolmasosa senagalilaisnaisista avioituu alle 18-vuotiaana. Ensimmäisen lapsensa nainen synnyttää yleensä parikymppisenä.


Kuvitteellisen Marien tarinaa varten on haastateltu erikoissairaanhoitaja-kätilö Tiina Tuomista, joka vastaa Suomen Lähetysseurassa läntisen Afrikan kehityshankkeista ja oli käynnistämässä Senegalin luterilaisen kirkon terveystyötä vuosina 1998–2002.

Lähteenä on käytetty myös Unicefin The State of the World’s Children 2014 -raporttia.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi