32-vuotias Phoan Chea on kambodžalaiskylän perustajia ja toimii nykyään kyläpankin varainhoitajana.
Optimistinen uudisraivaaja
Sisällissodan ja Pol Potin hirmuhallinnon kokeneet kambodžalaiset ovat tottuneet siihen, että vaikka mitä tapahtuisi, elämän on jatkuttava. 32-vuotias Phoan Chea aloitti nollasta vuonna 1999. Silloin hänen perheensä muutti yhdessä 25 muun perheen kanssa Bavelin piirikuntaan Länsi-Kambodžaan perustaakseen aivan uuden kylän.
— Olimme mieheni ja kolmen lapsemme kanssa olleet pitkään pakolaisleirillä Thaimaan rajalla. Sukuni entiseen kotikylään ei voinut palata, sillä meillä ei ollut siellä enää maata. Oli etsittävä uusi asuinpaikka, Chea kertoo.
Uusi kylä syntyi jokien reunustamalle vehreälle seudulle.
— Se oli kovaa aikaa. Keräsimme bambua ja raivasimme metsää. Minä sain myytyä bambua myös Thaimaahan, sillä veljeni oli ollut punakhmerien sotilas ja hänellä oli kontakteja sinne.
Monien raskaiden vuosien jälkeen Chean perheellä on nyt peltoa ja ank-koja ja jopa sellainen kylässä harvinainen ilmestys kuin auto, jota hänen miehensä vuokraa muillekin. Cheasta on tullut tärkeä henkilö kylässään: kaksi vuotta sitten hänet valittiin Kirkon Ulkomaanavun ja Luterilaisen Maailmanliiton tukeman kyläpankin varainhoitajaksi.
Työtä aamusta iltaan
Kuten köyhissä maalaisperheissä on tapana, myös Phoan Chean vanhemmat järjestivät tyttärensä naimisiin jo 17-vuotiaana. Avioliitto on kestänyt, ja nyt perheessä on 15-, 13-, 12-, 7- ja 6-vuotiaat lapset, kolme tytärtä ja kaksi poikaa.
— Lisää ei enää tule, minulle tehtiin sellainen leikkaus, Chea sanoo vatsaansa taputtaen ja nauraa.
Chean tavallinen päivä alkaa aamuviideltä, jolloin hän nousee valmistamaan aamiaista ja lähettämään lapset kouluun. Päivä kuluu useimmiten peltotöissä. Iltapäivällä Chea palaa kotiin tehdäkseen päivän muut työt: pesee pyykkiä, valmistaa illallisen, kantaa vettä.
— Tavallisesti haen vettä läheisestä lammesta, mutta tänä vuonna on ollut niin kuivaa, että olen joutunut hakemaan sitä sukulaisilta, hän harmittelee.
Kysymys, ehtiikö Chea koskaan levätä, huvittaa häntä.
— Yleensä minulla on töitä ihan koko ajan. Kasvukausien välissä ehdin vähän levätäkin. Usein kuitenkin käytän ylimääräisen ajan uuden viljelymaan raivaamiseen.
Miehet päättävät
Perheen mailla kasvaa riisiä, kassavaa ja vihanneksia. Osa sadosta jää omaan käyttöön, mutta erityisesti kassavaa menee myyntiin naapurimaahan Thaimaahan. Vihannesten siemeniä ja ankkoja Phoan Chea on pystynyt hankkimaan kyläpankista ottamallaan lainalla.
Chean puhuessa kyläpankista hänestä huokuu ylpeys, vaikka hän on yhä myös ilmeisen ällistynyt vastuutehtävästään.
— Olen käynyt vain kolme luokkaa koulua, osaan lukea ja vähän laskea. Sain kyllä lisäkoulutusta Luterilaiselta Maailmanliitolta.
— Huonon koulutustaustani vuoksi en halunnut aluksi kyläpankin johtoon, mutta kyläläiset äänestivät minua. Sukulaisetkin sanoivat, että monella on vielä huonompi koulutus kuin minulla, hän kertoo nauraen.
Yksi kyläpankkien tavoitteista on ollut lisätä naisten mahdollisuuksia tienata ja parantaa asemaansa kyläyhteisöissä. Perinteisesti valta on ollut miehillä, eikä naisilla ole ollut mahdollisuutta päättää ainakaan raha-asioista.
— Yleensä miehet tekevät kodeissa kaikki päätökset, ja niin meilläkin, Chea myöntää.
— Ehkä tämäkin asia kehittyy vähitellen. Nyt kylässä on järjestetty koulutusta sukupuoli- ja tasa-arvoasioista ja aiheesta on jo keskusteltu kotona.
Kylällä valoisa tulevaisuus
Kymmenessä vuodessa Chean kotikylä on kasvanut 120 perheen kyläksi, asukkaita on 533. Luterilaisen maailmanliiton kylänkehitysohjelmaan pääsyn myötä tulevaisuus näyttää hyvältä, vaikka miinojen raivaaminen ja alueiden ottaminen viljelykäyttöön voikin viedä vielä kauan.
— Kylä on muuttunut viime vuosina paljon ja ihmiset ovat sitoutuneita yhteisiin päämääriin. Ennen ihmiset ajattelivat vain omaa talouttaan, mutta nyt ajatellaan koko kylää, Chea kuvailee.
Kysymys omista haaveista ja tulevaisuuden näkymistä saa Phoan Chean jälleen nauramaan kuin pikkutyttö.
— Oma tavoitteeni on yksinkertaisesti lisätä perheen tuloja. Minusta on tärkeää, että tyttäreni saavat käydä koulua, ja toivon, että joku heistä pääsisi ammatilliseen koulutukseen ja opiskelisi räätäliksi. Se on naiselle hyvä tapa ansaita, hän pohtii.
"Olimme olleet pitkään pakolaisleirillä. Entiseen kotikylään ei voinut palata, joten oli etsittävä uusi asuinpaikka."
Jaa tämä artikkeli: