Pääkirjoitus: Ettei sotaa tulisi
Valatilaisuudessa mietin, miten hirveää olisi lähettää oma nuori sotaan.
Maailmantilanne ei juuri nyt näytä valoisalta. Sodat ja konfliktit vähenivät pitkän aikaa, mutta viime vuonna sotien ja sodissa kuolleiden määrät kääntyivät nousuun. Vuosi oli julmempi kuin yksikään sitten vuoden 2000. Lähi-idässä, Afrikassa ja myös Euroopassa miljoonat ihmiset joutuivat sodan jalkoihin. Tämä näkyy pakolaislauttoina Välimerellä.
Toinen maailmansota päättyi 70 vuotta sitten Hiroshimaan ja Nagasagiin pudotettuihin ydinpommeihin. Hirvittävä tuho johti Japanin antautumiseen. Olemmeko oppineet tuosta ajasta mitään?
Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen Siprin tilastojen mukaan ydinaseita on maailmassa nyt 15 850. Murto-osalla siitä voisimme tehdä planeettamme elinkelvottomaksi. Kun maailmanpolitiikkaa seuraa, mielen täyttää syvä huoli siitä, millaisissa käsissä nämä tuomiopäivän aseet ovat.
Alle parikymppisenä nuorukaisena varusmiespalvelus oli minulle yksi elämänvaihe matkalla kohti aikuisuutta. Toki silloinkin tuli mietittyä syntyjä syviä, ei vähiten suurvaltojen kiihkeän varustelukierteen takia. Samalla kun opettelin käyttämään rannikkotykkejä, toivoin, ettei sitä oppia koskaan tarvittaisi.
Pari viikkoa sitten Vekaranjärvellä oman poikani valatilaisuutta seuratessani rauhan toive – tai oikeastaan rukous – tuli mieleen entistä polttavampana. Varsinkin, kun olin ollut valatilaisuudessa toisen nuoremme vuoksi jo edellisenä vuonna.
Katselin yli 1600 maastopukuihin pukeutuneen miehen ja naisen vakavaa rivistöä, mietin sotilasvalan velvoittavia sanoja ja sitä, miten kauheaa olisi oikeasti hyvästellä rintamalle lähtevä nuori. Muistelin isoisääni, joka haavoittui talvisodassa ja huusi unissaan.
Toisaalta sodat eivät edes kysy sitä, oletko sotilas vai siviili, lapsi, nuori, äiti tai isä. Kaikki kärsivät, eikä kukaan ole turvassa. On siis syytä tehdä kaikkensa, ettei sotaa tulisi.
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: