Pääkirjoitus: Halosen paluu
Presidentti Tarja Halosen liittyminen kirkkoon on jo vanha uutinen, mutta silti monelle uusi. Vasta nyt asia nousi esille todella isosti, kun Helsingin Sanomien Kuukausiliite haastatteli Halosta ja irtonumerolööpeissä kerrottiin asiasta.
Vuoden eläkkeellä ollut Halonen kertoo haastattelussa kirkkoon liittymisensä syistä ja siitä, miksi aikanaan erosi siitä. Hän lähti kirkosta 1970-luvulla naispappeuskiistan ja homokantojen suututtamana. Ajat ovat muuttuneet, naispappeja on ollut jo 25 vuoden ajan. Suhde seksuaalivähemmistöihinkin on muuttunut avarammaksi, vaikka tasa-arvokysymyksistä kirkon sisällä yhä kamppaillaan. Mutta kuten Halonen muistuttaa, kirkko ei ole ainoa arvokeskustelun taistelupaikka. Eduskunnassa homoliitot herättävät suuria tunteita.
Halonen toteaa, ettei protestiero ollut kestävä ratkaisu. Jos muuten tuntee kirkon omaksi yhteisökseen, on pois lähtemistä parempaa vaikuttaa kirkossa. Halonen olisi palannut kirkkoon ajat sitten, muttei presidenttinä voinut, sillä presidentti on instituutio, valtion edustaja, ei vain ihminen. Se Halosta ärsyttää, että hänet leimattiin vakaumukselliseksi ateistiksi, jollainen hän ei ole.
Halonen pohtii uskoaan tavalla, joka vastaa monen tavallisen kirkon jäsenen kokemusta. ”Minusta vain tuntuu, että se mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on.” Tämä ei tarkoita, ettei Halonen olisi pohtinut uskonasioita myös järjellään, mutta ratkaisevaa on ”sisäinen tunne” eikä uskonopillinen pohdinta. Kaiken elämässä koetun ja nähdyn jälkeen hän ankkuroi itsensä kristinuskoon ja luterilaiseen kirkkoon.
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: