Pääkirjoitus: Ikkuna taivaaseen
Ensi viikonloppuna syttyvät taas kynttilät kodeissa, hautausmailla ja kirkoissa. Pimeään vuodenaikaan hautausmaa on vaikuttava näky, kun siellä palavat tuhannet pienet liekit. Monia tunteita herättävät myös kynttilät, joita kirkoissa sytytetään vuoden mittaan kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi. Monissa kodeissakin palaa pyhäinpäivänä kynttilä edesmenneen läheisen kuvan vieressä.
Kynttilän sytyttäminen ja hiljentyminen sen äärellä on ehkä enemmän karuun suomalaiseen luontoon ja luonteeseen sopiva tapa viettää pyhäinpäivää kuin lähinnä Amerikasta rantautunut halloween-perinne. Tosin juuret molemmissa ovat samat. Kysymys on kuoleman käsittelemisestä, toisessa vähän karnevalistisessa hengessä, toisessa aremmalla ja kunnioittavammalla mielellä.
Halloween-perinteen juuret ovat ajatuksessa, että kuolema on voitettu ja sille sopii naureskella, siitä on lupa tehdä pilaa. Useimmiten kai tämä alkuperäinen ajatus on häipynyt taka-alalle ja jäljelle on jäänyt pelkkä karnevaalihenki ja pilailuperinne. Näin on käynyt kyllä monille muillekin juhlille ja niihin liittyville tavoille. Vertaa esimerkiksi pääsiäiseen ja munien merkitykseen ylösnousemuksen symboleina.
Moni meikäläisen kaltainen ryppyotsa ei oikein jaksa innostua kuoleman karnevalisoinnista. Tuskin tämmöisistä asioista kannattaa kuitenkaan liiemmin herneitä nenäänsä vetää. Antaa jokaisen elää elämäänsä ja juhlia juhliansa kuten parhaaksi näkee. Itse olen näissä maisemissa silti enemmän kynttilämiehiä.
Kun isäni kohta 18 vuotta sitten kuoli, oli nuorempi poikani parin kuukauden ikäinen. Seuraavana pyhäinpäivänä kävin sitten tämän silloin yksivuotiaan poikani kanssa sytyttämässä Papan haudalle kynttilän. Ihan en muista, mitä kaikkia ajatuksia ja tunnelmia mielessä liikkui, mutta jotain siinä pienessä liekissä havisi elämästä, kuolemasta, lopusta, uudesta alusta, jatkuvuudesta, suuresta arvoituksesta.
Kynttilän liekki pyhäinpäivän illassa puhkaisee reiän pimeyteen. Se kurkottaa arkana ylöspäin, kohti Korkeutta. Se ilmaisee sanattomana rukouksena jotain, mitä ei oikein osaa edes pyytää. Se avaa kylmän ja karun syksyisen maan päältä pienen ikkunan taivaaseen.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: