Pääkirjoitus: Kuoleman laivat
Epätoivo saa ihmiset ahtautumaan veneisiin ja ylittämään rajoja.
Laivassa oli 759 ihmistä, jotka pakenivat henkensä edestä. He etsivät turvaa Turkista ja odottivat pääsyä seuraavaan maahan.
Huolimatta laajalti tiedossa olevasta vainosta, etnisestä puhdistuksesta, heille käännettiin selkä. Laiva odotti kymmenen viikkoa satamassa, purjehti sitten merelle ilman ruokaa ja vettä ja upposi. Vain yksi pelastui.
Tämä kertomus on vuodelta 1942, laiva pakeni Romaniasta täynnä natsien vainoamia juutalaisia. Laivan upotti sukellusvene.
Tänään Välimeri ja Balkan ovat taas täynnä sotaa pakenevia, kaikkensa menettäneitä ihmisiä. Aika ajoin laivoja ja täyteen ahdettuja veneitä uppoaa ja sadat kuolevat. Muutama päivä sitten kuorma-autoon tukehtui 71 ihmistä.
Suurin osa Eurooppaan pyrkivistä hakee turvaa, koska kotimaassa riehuu sota. Ei mikään valtioiden välinen sota, jossa on selkeä rintama ja armeijat, vaan sisällissota, hallituksen ja ääriryhmien raaka terrori. Moni pakenija kuuluu eri uskonryhmään kuin ihmiset, joita he pakenevat.
Kaikki tänne pyrkivät eivät pakene vainoa – ja siksi heidät tilanteen arvioinnin jälkeen palautetaan kotimaahansa. Suurin osa nyt liikkeellä olevista on kuitenkin ihmisiä, joilla ei omassa maassaan ole jäljellä muuta kuin hätä ja epätoivo.
Suomi on YK:n jäsen, jolla on kansainvälisoikeudellinen velvoite ottaa vastaan tänne pakenevat ja tutkia, ovatko he turvapaikan tarpeessa. Jos ovat, mitä muuta voimme tehdä kuin auttaa? Jos heitä lähtömaassa odottaa sota, nälkä ja vaino, niin sinnekö heidät pitäisi palauttaa? Vai annetaanko laivojen rauhassa upota ja hapen loppua täyteen ahdetuista rekoista?
Suhtautumisessa hätää kärsiviin lähimmäisiin mitataan kristillisyytemme. Todellista isänmaanrakkautta ei ole muista piittaamaton nationalismi, vaan se, että kiitollisuus omasta maasta johtaa auttamaan myös muita. Joskus voi käydä niin, että itse olemme avun tarpeessa.
Jaa tämä artikkeli: