Pääkirjoitus: Monitahoinen kirkko
Kirkkoa on helppoa arvostella monesta kulmasta. Monitahoisena yhteisönä ja organisaationa se on kaikkine puutteineen yhä yllättävän elinvoimainen.
Viime vuosina on entistä painokkaammin puhuttu kielteiseen sävyyn kirkon työntekijäkeskeisyydestä. Tämän ajattelun mukaan kirkossa ei ole annettu riittävästi tilaa ihmisten omatoimisuudelle, vaan työntekijät ovat järjestäneet erilaisia ohjelmapalveluja, joita kansa on sitten saanut ottaa vastaan, jos on miellyttänyt. Tämä on yksi, ihan oikeutettu ja tärkeä näkökulma.
Toinen kulma on se, miten työntekijät itse näkevät asian. Näistä useimmiten kutsumuksesta työhön lähteneistä, elämänsä kirkon työlle omistaneista ihmisistä monet ovat hämmennyksissään siitä, ettei heidän panostaan tunnuta pitävän arvossa. Erilaisten säästöohjelmien puristuksessa kipeimmin asian kokevat ne alalle lähteneet, jotka jäävät kokonaan vaille työtä tai jotka pelkäävät työpaikan lähtevän alta.
Kolmas kulma on tavallisen rivikristityn, keskivertojäsenen suhde kirkkoonsa. Hän ei välttämättä elämänsä rytmissä repeä tai halua kirkolle miksikään puuhapeteksi tai ole halukas edes hetkellisiin vapaaehtoistehtäviin. Pikemminkin hän edellyttää, että kirkko hänen maksamillaan veroeuroilla tekee hyvää ja että silloin, kun hän kirkon tukea jossain tarvitsee, hän saa sen turvallisesti ja ammattitaidolla toteutettuna.
Kirkko ei ole mikään kovin yksinkertaisesti selitettävä asia. Se on yhteisö, jota voidaan pitää vähän niin kuin kansalaisjärjestönä. Jäsenillä on kuitenkin kovin erilaisia suhteita tähän yhteisöönsä. Toisaalta se on myös yhden lajin julkishallinnollinen palveluorganisaatio, jolla on omat tehtävänsä ja jolla on työntekijäkunta näitä toteuttamaan.
Kun kirkkoa voi katsoa niin monesta kulmasta, sitä on kovin helppo myös arvostella eri asioista. Toisaalta monitahoisena ja -särmäisenä yhteisönä tai organisaationa se ei myöskään kovin helpolla kaadu. Kirkon kaikkinaisten ongelmien ja kaiken sen saaman ryöpytyksen jälkeenkin on kirkon jäsenenä tänään 70 prosenttia suomalaisista. Helsingissäkin syntyperäisistä suomalaisista kaksi kolmasosaa kuuluu kirkkoon.
Kirkossa ei ole syytä tappiomielialaan. Kaikkine puutteineen se on yhä elinvoimainen osa suomalaisuutta. Hyvää siinä on ainakin se, että sitä on lupa arvostella ja yrittää tehdä paremmaksi. Valmista siitä ei koskaan tule, mutta sillä on kaikki edellytykset kasvaa jäsentensä ja työntekijöidensä yhdessä rakentamana kansalaisten kirkkona.
Seppo Simola
seppo.simola@evl.fi
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin päätoimittaja.
Jaa tämä artikkeli: