Pääkirjoitus: Oikeasti uutta vai unelmahöttöä
Helsingin kirkossa halutaan muuttaa toimintakulttuuria. Mahtaakohan siitä tulla mitään todellista?
Helsingin seurakuntien päättäjien ja työntekijöiden keskuudessa on runsaan vuoden ajan kuultu usein mantran lailla toistetut sanat: Toimintakulttuurin muutos. Sanapari herättää voimakkaita tunteita. Toisessa ääripäässä hehkutetaan kirkkohistoriallista käännettä, toisessa ollaan täyden neliraajajarrutuksen tilassa.
Suuri yksimielisyys ainakin Helsingin kirkon korkeimmassa päättävässä elimessä eli yhteisessä kirkkovaltuustossa vallitsee siitä, että jotain tarttis tehdä, vanhoilleen ei voi jäädä. Tähän ajavat muutokset sekä kirkon taloudellisessa tilanteessa että toimintaympäristössä. Vaikka kirkossa monet asiat on tehty ja tehdään edelleen hyvin, on myös aikansa elänyttä ja toimimatonta. Synkkä jumalisuus on tuuletettava ulos ja kirkkoon saatava raikkaampaa ilmaa.
Valtuusto hyväksyi viime viikolla toimintakulttuurin muutoksen linjaukset. Niissä korostetaan muun muassa painopisteen asettamista hädänalaisimpien auttamiseen, yhteistyön kulttuurin suosimista, seurakuntalaisten tarpeiden huomioimista nykyistä paremmin, tilan antamista ihmisten ideoille ja omatoimisuudelle sekä nopeampaa reagoimista kulloinkin käsillä oleviin tilanteisiin.
Voimavarapuolella on totuttava jakamaan niukkuutta. Tulevaisuuden kirkossa on nykyistä vähemmän työntekijöitä ja toimitiloja. Tämä merkitsee, että monet nykyiset toiminnot joko tehdään vapaaehtoisvoimin tai jätetään kokonaan tekemättä. Se voi merkitä kuitenkin myös sitä, että seurakuntalaiset voivat tarttua itse uusiin mahdollisuuksiin. Jäljelle jäävät tilat voivat tulla monipuolisempaan käyttöön, ja paljon voidaan tehdä muualla kuin omissa tiloissa: turuilla ja toreilla.
Linjapaperi on pelkkiä sanoja. Sillä ei vielä ole muutettu mitään, ellei tunteiden pöllytystä ja ajatusten liikkeelle panemista lasketa saavutukseksi sinänsä. Elleivät sanat tule lihaksi, jää paljon puhuttu toimintakulttuurin muutos vain unelmahötöksi. Pahinta on, jos muutos ja uudistuminen typistyvät selvityksiksi, työryhmätyöskentelyiksi ja uusien, elävään elämään siirtymättömien suunnitelmien laatimiseksi.
Kirkossa on totuttu puhumaan, kokoustamaan, vääntämään sanoista ja sanamuodoista. Todellisia muutoksia tekevät vain tekijät, eivät tyhjänpuhujat.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: