Pääkirjoitus: Pienempi paha
Terrorismia ja hirmuvaltaa ei saada loppumaan vain toivomalla parasta.
Itsenäisyyspäivänä muistelen usein isoisääni, joka oli talvisodan sotainvalidi. Kunnioitan niitä miehiä ja naisia, joiden ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Jos Suomi ei olisi päättänyt taistella, olisimme joutuneet Stalinin Neuvostoliiton miehittämäksi.
Talvisota on esimerkki, jota usein käytetään, kun pohditaan, onko olemassa oikeutettua sotaa. Siinä oli selvä hyökkääjä ja puolustajalla oikeudenmukainen tavoite. Tällaisia sotia on kuitenkin harvoin.
Raamatun "älä tapa" on selvä käsky. Sen mukaisesti meidän pitäisi toimia: välttää väkivaltaa ja toimia rauhan puolesta. Aina se ei riitä. Taivaassa ei ole sotia, mutta tässä maailmassa tarvitaan poliiseja ja joskus sota voi olla kahdesta pahasta pienempi. Se, joka aiheuttaa vähemmän kärsimystä.
Englannin pääministerin Neville Chamberlainin naiivi usko myönnytyspolitiikkaan, ”rauhaan meidän aikanamme”, tasoitti Adolf Hitlerin tietä toisen maailmansodan aloittamiseen. Seuraukset tiedämme. Lähempänä nykyaikaa löytyy useita kansanmurhia, jotka olisi voitu estää, jos niihin olisi puututtu ajoissa voimakeinoin. Toisaalta löytyy humanitaarisia interventioita, jotka ovat menneet pieleen, koska sotaan ryhdyttäessä ei ole mietitty, miten sitä seuraa rauha.
Isis, Boko Haram ja muut vastaavat järjestöt edustavat sellaista äärimmäistä pahaa, ettei niiden toiminta lopu vain toivomalla parasta. Niitä vastaan on pakko käydä myös asein, sillä vaihtoehtona on viattomien kärsimys: terroriteot täällä ja natsien veroinen hirmuvalta järjestöjen tukialueilla.
Sota ei kuitenkaan tässäkään ole ongelman varsinainen ratkaisu. Hauraiden valtioiden kansalaisyhteiskunnat pitää saada toimimaan, pakolaiset palaamaan kotiin, uskonnolliset johtajat kitkemään pois islaminuskon väärinkäyttö pahaan ja lapset palaamaan kouluun. Tätä ei saada aikaan pommeilla, vaan kehitysyhteistyöllä, jota tehdään paikallisten yhteisöjen kanssa.
Jaa tämä artikkeli: