Pääkirjoitus: Suru ei ole epänormaali olotila
Turhan usein surun yli halutaan oikaista esimerkiksi lääkkeiden avulla. Tällöin jää ehkä kokematta jotain sellaista, mikä antaisi ihmisyyteen syvyyttä.
Elämä ei aina ole helppoa ja hauskaa. Siihen kuuluvat lähtemättömänä osana myös vaikeammat asiat. Jokainen, jolla on jotakin tärkeää ja rakasta, joutuu joskus myös jostain arvokkaasta luopumaan. Se on elämän meno, vaikka kuinka haluaisimme, että kaikki on aina hienosti.
Suru liitetään yleensä kuolemaan. Lähes jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa menettämään läheisen ihmisen, kun tämän tie tulee päätepisteeseensä. Mutta muitakin menetyksen paikkoja on: avioerot, työtovereiden vaihtuminen, ystävän kanssa riitautuminen, rakkaasta kodista tai mökistä luopuminen ja niin edelleen. Moneen asiaan voi liittyä omanlaistansa surua, pienempää tai isompaa.
Osa kuoleman ja surun kätkemisen kulttuuria on, että hautajaiset järjestetään vain pienessä piirissä.
Suru ei ole mikään epänormaali olotila. Se kuuluu ihmisen elämään. Sitä ei tarvitse paeta tai piilottaa muilta, eikä varsinkaan itseltään. Turhan usein surun yli halutaan oikaista esimerkiksi lääkkeiden avulla. Tällöin jää ehkä kokematta jotain sellaista, mikä antaisi omaan ihmisyyteen syvyyttä.
Monet kavahtavat myös toisen ihmisen surua. Ei oikein tiedetä, miten siihen pitäisi suhtautua, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Yleensä ei kuitenkaan mitään suuria sanoja tai tekoja kaivata. Tärkeintä on läsnäolo. Pienet eleet ja sanat osoittavat välittämistä. Ei tarvitse osata olla muuta kuin aito, lähellä oleva ihminen. Sellaista sureva useimmiten kaipaa ja tarvitsee.
Ehkä osa kuoleman ja surun kätkemisen kulttuuria on se, että hautajaiset yhä useammin järjestetään vain hyvin pienessä piirissä, kaikkein läheisimpien kesken. Se on ehkä vaivatonta, mutta silloin jää helposti monelta ihan lähipiiriin kuulumattomalta tilaisuus käydä omaa suruaan läpi. Myös lähiomaisilta jää kokematta suuremman saattoväen tarjoama tuki.
Jos jossain niin suruun liittyvissä asioissa kirkolla on annettavaa. Seurakuntien papit ja erityisesti sairaalapapit ovat surun ammattilaisia, jos näin voi sanoa. He ovat olemassa sitä varten, että voivat antaa apua ja tukea surunsa kanssa kamppaileville. Epäröimättä kannattaa kääntyä heidän puoleensa, jos vähänkin siltä tuntuu. Myös seurakuntien järjestämät sururyhmät ovat olleet monille suureksi avuksi silloin, kun kipeät menetykset ovat elämässä tulleet omalle kohdalle.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin päätoimittaja
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: