Pääkirjoitus: Työn sankarit
Ihminen täyttää tehtäväänsä yhteiskunnan jäsenenä ja kristittynä ennen muuta arkisessa työssä. Kaikki työ, jolla yhteistä elämäämme rakennamme, on arvokasta. Siitä kuuluu myös maksaa kohtuullinen korvaus, jotta voimme elättää itsemme ja perheemme. Vastapainoksi saamme levätä ja virkistyä. Näin se yhteiskunta pyörii. Tässä on luterilaisen työmoraalin ydin. Kaikki kunniallinen työ on kutsumustyötä.
Virheellisesti luterilainen työmoraali yhdistetään usein jonkinlaiseen ylenmääräiseen stressaamiseen, huhkimiseen ja nipotukseen. Siitä ei ole kysymys, vaan tolkulla, maltilla ja kohtuudella vastuunsa kantamisesta yhteisestä hyvästä. Vaikeaa ei ole nähdä luterilaisessa ajattelussa hyvinvointiyhteiskunnan henkisiä juuria.
Kaikki arvokas ei täällä Pohjolan hyvinvointiperukalla pyöri viimeisen päälle yksityisen tai julkisen sektorin teettämän palkkatyön varassa. Kaikille ei sopivaa palkkatyötä löydy. Jossain kohdin yhteiskunnan voimavarat eivät riitä siihen, mitä tarvittaisiin hyvään elämään. Laeilla ja säädöksillä ei liioin voida määrätä ihmisiä jakamaan inhimillistä lämpöä, läheisyyttä tai rakkautta.
Kirkolla on oma roolinsa siellä, mihin yksityisten ja yhteiskunnallisten palvelujen käsivarret eivät riitä. Kirkolla on iso joukko työntekijöitä, jotka auttavat ihmisiä heidän hädässään, ongelmissaan ja vaikeissa vaiheissaan. On sairaalasielunhoitajia, perheneuvojia, diakoneita, hautausmaan työntekijöitä ja niin edelleen. Näiden kaikkien työn sinä, hyvä kirkollisveron maksaja, teet mahdolliseksi.
Eivät kirkonkaan voimavarat tietenkään riitä teettämään palkallisena kaikkea sitä, missä tarvitaan erilaista apua tai ihmistä ihmisen lähelle. Hirmuinen määrä arvokasta työtä toisen ihmisen hyväksi tehdään vapaaehtoisvoimin ilman palkkaa. Muodot vaihtelevat läheisten lastenhoitoavusta opiskelijoiden majoittamiseen ja kuolevan saattohoitoon.
Tapoja, joilla omaa vaivaansa, aikaansa ja osaamistaan voi toisten hyväksi antaa, on kosolti. Tarvittaessa erilaisiin tehtäviin on tarjolla myös koulutusta. Palkkaa näistä töistä ei saa rahana, mutta ehkä hyvänä mielenä, elämän merkityksellisyytenä ja inhimillisenä vuorovaikutuksena. Me ollaan sankareita kaikki me työtä tekevät, maksetaanpa siitä palkka missä muodossa tahansa.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: