Pääkirjoitus: Uskon äidinkieli

Pääkirjoitus: Uskon äidinkieli

Sanan kirkossa luotetaan turhan paljon sanojen voimaan. Uskon äidinkieli on taiteen ja luonnon äidinkielen sukulainen.

Nyt, kun juhlimme 500-vuotista uskonpuhdistusta, on hyvä palautella mieliin sen keskeisiä periaatteita. Yksi sen iskulauseista oli: sola fide, sola gratia, sola scriptura, yksin uskosta, yksin armosta, yksin kirjoitukset. Näillä haluttiin tiivistää se, ettei pelastuksemme riipu teoista, vaan yksin Jumalan armosta, ja että kristityn tulee ottaa uskonsa sisältö Raamatusta, ei kirkon perinnäissäännöistä.

Sola scriptura, yksin Raamattu -ajatusta seuraten luterilaista kirkkoa on usein luonnehdittu sanan kirkoksi. Kaikki kunnia hienolle periaatteelle ja Raamatun väkevälle sanomalle. Joskus kuitenkin tuntuu, että kirkossamme luotetaan liiaksikin sanojen ja puheen voimaan. Jokainen meistä on kuullut kymmenittäin puuduttavia puheita niin kirkossa kuin muuallakin. Usko saa ravintonsa myös toisin tavoin.

 

Osuvat ja sieluun käyvät sanat, niin puhutut kuin kirjoitetut, ovat osa uskon äidinkieltä, sitä, missä voi kuulla Jumalan puhuttelua ja liikkua elämän ytimissä. Mutta sitä voi kuulla myös puiden huminassa, hankien hohteessa, lounatuulen lempeässä lämmössä, maalattujen värien leikeissä, sävelten soinneissa ja hiljaisuuden syleilyssä. Uskon äidinkieli on taiteen ja luonnon äidinkielten sukulainen.
 

Ehkä laulun Jeesus on pehmeämpi ja armollisempi kuin saarnan Jeesus."
 

Alamme jälleen elää aikaa, jossa laulun voima näyttäytyy väkevimmillään. Hoosianna kajahtaa kirkossa ensi sunnuntaina. Jo keskiyön aikaan aloittaa Jouluradio sillä perinteisesti lähetyksensä. Kirkonpenkit täyttyvät kuulijoista ja laulajista, kun joulukonsertit ja Kauneimmat joululaulut tulevat ohjelmistoon. Parahiksi virsikirjaankin saadaan lisää tuoretta laulettavaa.

 

Joulumusiikin suosiota niin kuultuna kuin laulettuna voi vain ihmetellä vuodesta toiseen. Mikä niissä vetää, kutsuu ja puhuttelee niin paljon paremmin ja syvemmin kuin puhutussa sanassa? Ehkä ne eivät vaadi ihmiseltä niin paljon. Eivät ymmärtämistä, eivät kannan ottamista. Ehkä niissä on enemmän osallisuutta kuin kohteena olemista. Ehkä laulun Jeesus on pehmeämpi ja armollisempi kuin saarnan Jeesus. Ehkä laulut nostavat mieleen kaikki kauniit muistot. Ehkä niiden kannettavaksi saa heittää hetkeksi arkihuolensa. Ehkä niissä Jeesus-lapsi saa syntyä uudelleen ja uudelleen. Ehkä ne ovat varsinaista uskon äidinkieltä.

Seppo Simola
seppo.simola@evl.fi
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin päätoimittaja.

Jaa tämä artikkeli: