Pääkirjoitus: Vanhuus ei tule yksin
Ikärakenteen muuttuessa yhteiskunta on isojen haasteiden edessä. Tarvitaan luovuutta, jotta kaikille taataan inhimilliset olot elämänsä loppuun asti.
Lääketieteen ja yleensä elinolojen kehittyminen merkitsee sitä, että elämme keskimäärin yhä pidempään. Se on hienoa. Tämän kääntöpuoli on, että keskellämme on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät pärjää omillaan. Vanhuus ei tule yksin, sanotaan. Ikääntymiseen liittyy useimmiten, ellei aina, erilaisia vaivoja, kellä pienempiä ja kellä isompia.
Ikärakenteen muuttuessa yhteiskunta on isojen haasteiden edessä. Mistä löytyvät sekä taloudelliset voimavarat että henkilöstö pitämään huolta yhä kasvavasta hoivaa tarvitsevasta väestöstä? Jos ja kun kotoperäinen nuorempi väki vähenee, ainoa keino lienee muualta tulevien osallistuminen sekä verojen maksuun että itse hoivatyöhön, jossa maahanmuuttajia jo ilahduttavan paljon onkin.
Inhimillisellä tasolla lähes joka perheessä joudutaan jossain vaiheessa vastatusten sen kanssa, miten vanhan polven elämän ehtoo järjestetään. Yhteiskunta, eli täällä kaupunki, toki kantaa suuren vastuun vanhusten hoidosta. Silti omaisten huoli on usein iso eikä läheisten tukea korvaa mikään viranomainen. Kaikilla ei kuitenkaan ole tukea antavia omaisia. Kun vanhuus tulee todella yksin, ollaan isoissa ongelmissa.
Nykyinen politiikka on, että vanhusten halutaan asuvan mahdollisimman pitkään omissa kodeissaan. Kaupungin tarjoama kotihoito antaa siihen hyvän tuen. Siitä huolimatta kotona asuminen saattaa joskus muistuttaa lähes heitteillejättöä, kun vanhus ei enää oikeasti pärjää edes tuettuna kotonaan. Monet joutuvatkin käymään pitkän ja kohtuuttoman kamppailun saadakseen omaisensa asianmukaiseen hoitoon.
Haasteet vain kasvavat suurten ikäluokkien tullessa lähivuosikymmeninä hoivaa vaativaan ikään ja kuntoon. Kaikki mahdollinen innovointivoima ongelman selättämiseen on saatava liikkeelle. Perheiden, yhteiskunnan, yrityselämän ja kolmannen sektorin yhteisvoimin on löydettävä erilaisia ratkaisuja, ettei ketään jätetä heitteille ja kaikille taataan inhimilliset olot elämänsä loppuun asti.
Onneksi on jo kehitetty erilaisia hyviä virityksiä, joista muutkin voivat ottaa mallia. Yksi tällainen on Diakonissalaitoksen ylläpitämä asumisyhteisö, jossa opiskelijoita ja muistisairaita on koottu asumaan saman katon alle. Eri sukupolvien ja eri elämäntilanteessa olevien yhteiselo rikastuttaa molempia. Lisää tällaista.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: