Pääkirjoitus: Yksityinen ja yleinen etu
Lehtisaaressa törmäävät yhteinen ja yksityinen etu. Kirkon omaisuus aiheuttaa aina tunteita.
Helsingin Lehtisaaren maa-alue on lähes kokonaan kirkon omaisuutta. Maat on lahjoitettu kirkolle jo 1500-luvulla. Noin kolmannes näistä kuuluu Helsingin ja kaksi kolmannesta Vantaan seurakunnille. Omistusjako juontuu 1940-luvulta, jolloin suuri osa silloista Helsingin pitäjää, nykyistä Pohjois- ja Itä-Helsinkiä liitettiin pääkaupunkiin.
Samoilta ajoilta on peräisin seurakuntien omistamia laajahkoja alueita Vantaalla, muun muassa Rekolassa. Helsingin seurakunnilla on pienempiä maaomaisuuksia esimerkiksi Viikissä. Sieltä hankittiin aikoinaan maata hautausmaaksi. Sittemmin hautausmaiden tilantarve väheni polttohautauksen suosion lisäännyttyä ja alueet voitiin kaavoittaa asuntokäyttöön.
Kirkon omaisuus aiheuttaa aina tunteita. Syvälle on juurtunut ajatus loputtoman rikkaasta kirkosta. Mielikuva ei ole aivan väärä, muttei ihan oikeakaan. Omaisuutta kyllä on, mutta ei sen varassa kovin pitkälle pötkitä. Sijoitusomaisuudesta saatavat tulot ovat noin kymmenen prosentin luokkaa Helsingin kirkon koko budjetista. Nämä tulot ovat tietysti sikäli mukava lisä, että niiden turvin kirkollisvero voidaan pitää alhaisena.
Helsingissä on kirkon omaisuutta pyritty perinteisesti hoitamaan viisaasti. Ei niin, että kaikki poltettaisiin heti hetken lämpimiksi, vaan niin, että omaisuuden tuotto hyödyttäisi sukupolvesta toiseen kirkon jäseniä, toimintaa ja elämää.
Kirkon maat Lehtisaaressa on suurimmaksi osaksi vuokrattu asunto-osakeyhtiöille pitkillä sopimuksilla varsin edullisesti. Muutaman vuoden kuluttua sopimukset umpeutuvat ja on alettu käydä keskustelua siitä, mikä olisi tulevaisuudessa kaikkien kannalta kohtuullinen ja oikeudenmukainen maanvuokran taso.
Ymmärrettävästi asukkaat eivät ole hyvillään siitä, että vuokriin on suunniteltu korotuksia. Toisella puolella on yhteinen etu. Perustellusti voidaan kysyä myös, onko oikein, että jotkut saavat asua halvalla vuokralla maalla, joka on kaikkien seurakuntalaisten yhteistä omaisuutta. Tällaisista asetelmista saadaan helposti luotua mielikuva rikkaasta ja ahneesta kirkosta, joka riistää pientä ihmistä. Kirkon päättäjille jää punnittavaksi, miten tällaisessa tapauksessa painotetaan yksityistä ja yhteistä etua.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: